Varallaolokorvaus on erityisen merkittävä hinausautonkuljettajille, kun esimerkiksi rahtia ajavia kuljettajia se koskee yleensä vain vähäisessä määrin. Asiaan liittyvä työehtosopimuksen pykälä 17 periytyy kuitenkin osin viime vuosituhannelta.

– Pykälässä puhutaan puolesta palkasta, mutta siinä on edellytyksenä, että työntekijä joutuu olemaan kotona. Se ajattelu on lankapuhelinten ajalta, sanoo sopimustoimitsija Vesa Lackman.

Pykälään on sittemmin lisätty kohta, jonka mukaan varallaoloajan korvauksesta sovitaan erikseen, mikäli työntekijän ei tarvitse oleskella kotonaan. Yritystasolla tapahtuva sopiminen antaa osapuolille varsin vapaat kädet.

– Onhan se työnantajan ja työntekijän neuvotteluasema lähtökohtaisesti epäsuhtainen. Käytännössä tästä on hyvin monenlaisia sovelluksia olemassa. Mitä kentältä on kuulunut, niin korvaushaarukka on hyvin laaja.

Myös paikkakuntakohtaiset erot korvaustasossa ovat Lackmanin mukaan varsin suuret, mihin vaikuttaa se markkinatalouden logiikka, että isoissa kaupungeissa ja Etelä-Suomen tiheään asutuilla alueilla on hinattavia autoja eli yritykselle tuottavaa toimintaa enemmän kuin syrjäseuduilla. Toisaalta maakunnissa ajomatkat ovat pitempiä, joten työaikaa tulee keikkaa kohti enemmän.

– Jossain ei makseta mitään, ellei keikkoja ole. Jossain voi olla mitätön tuntikorvaus, jopa euron per tunti. Yhdessä firmassa on sovittu korvaukseksi 200 euroa viikonlopulta, mikä ei ole ihan tessissä mainittu puolen palkan taso, mutta jo aika lähellä sitä.

”Kyllä viikonloppuna yleensä jotain keikkaa tulee”

– Jos viikonloppuisin tulee ajoa, niin sillä tienaa ihan hyvin, kun alkaa normaali tuntipalkka juosta. Muuten saadaan sovittu korvaus varallaolosta. Siitä ei kerry kauhean paljon, jos koko viikonlopun päivystää joutilaana, mutta yleensä kyllä jotain keikkaa tulee, kertoo hinausautonkuljettaja Sami Kavekari.

Hän on espoolaisen Hinaus Sjöberg Oy:n pääluottamusmies. Yritys operoi pääkaupunkiseudulla ja Länsi-Uudellamaalla, Lohjalla on erillinen päivystys. Hinausautonkuljettajia yrityksellä on noin 15.

– Voisihan se korvaus olla parempikin. Tuntipalkka on kuitenkin tärkein tässä työssä.

Myös Andrej Alapeteri työskentelee hinausautonkuljettajana pääkaupunkiseudulla, työnantajanaan RedGo Finland. Hänen toimipisteessään hinausta päätoimisesti tekeviä kuljettajia on kahdeksan, tiepalveluun erikoistuneita kolme ja lisäksi yksi ”romukuski”. Osa-aikaisia työntekijöitä on neljä.

– Meillä on korvaukseksi paikallisesti sovittu tietty könttäsumma, joka jakautuu varallaolotuntien ajalle. Keikoista maksetaan erikseen pieni korvaus, ja jos lastaus tai purku kestää yli puoli tuntia, saa lisäkorvauksen ylimääräisestä työstä.

Palkkaus yrityksessä uudistettiin yhteistoimintaneuvotteluissa paikallisella sopimuksella vuonna 2017.

– Sitä ennen oltiin pelkällä provikkapalkalla ja kuukausitulojen taso vaihteli. Nykyään tietää tulotasonsa paremmin etukäteen.

Hinattavia on tänäkin talvena riittänyt, eivätkä kyseessä ole aina tieltä ulos liukastelut ja lumipenkkaan juuttumiset. Alapeteri kertoo autoilijoiden jäävän kiinni ”ihan joka paikkaan”.

– Esimerkiksi parkkipaikat ovat pahoja. Kun pakkautuneesta lumesta lähdetään yrittämään läpi sen sijaan että otettaisiin lapio käteen, siihen usein upotaan.

Jos paikallista sopimusta ei ole, korvaus kirjattava työsopimukseen

Kavekarin ja Alapeterin työpaikoilla varallaolon korvauksista on sovittu, mutta monessa paikassa tilanne on huonompi.

– Mitä paremmin järjestäytynyt työpaikka, sitä paremmat mahdollisuudet pääluottamusmiehellä on tehdä sopimus työnantajan kanssa, sanoo Vesa Lackman.

Heikoimmassa asemassa ovatkin ne työntekijät, joiden yrityksessä ei ole lainkaan valittua pääluottamusmiestä. Heidän olisi sovittava varallaolokorvauksesta itse ja saatava se kirjattua työsopimukseen heti uudessa työpaikassa aloittaessaan. Työehtosopimuksen väljästi muotoillun pykälän varaan ei kannata jättäytyä.

– Yleispätevää ohjetta näihin on vaikea antaa, koska tilanteet ja päivystykset ovat niin erilaisia eri puolilla Suomea. Tarvittaessa kannattaa ottaa yhteyttä liittoon, Lackman neuvoo.