Jarmo Teinilä kaivaa työtakkinsa taskusta elämää nähneen taitellun paperilapun. Siihen hän on kirjoittanut muistiin kaikenlaista, mitä on työvuorojensa aikana kuullut. Lapulla voi olla työkaverin heittämä läppä, katkelma kahvipöytäkeskustelusta tai vaikka osuva henkilön nimi.

– Kun äijät heittävät vitsiä, kirjoitan vitsit ylös sellaisinaan tai vähän muutettuina. Usein alan samalla jo rakentaa mielessäni hahmoja ja miettiä, kenen suuhun juttu sopisi. Joskus lapulle voi päätyä vain joku yksittäinen sana tai hauska sanonta, Teinilä kertoo.

Vaatimattoman näköisen, kuluneen lapun sisällöstä saattaa hyvinkin kummuta Teinilän seuraava romaani.
Teinilä kutsuu itseään työläiskirjailijaksi, ja se pitää paikkansa kahdessa mielessä. Paitsi että hänen kirjansa kertovat työläisistä ja työpaikkojen elämästä, hän hankkii leipänsä terminaalityöntekijänä Schenkerin terminaalissa Lempäälässä. Trukin ajamisen lomassa hän on julkaissut useita kirjoja.

Runopoika, maisteri ja trukkikuski

Jarmo Teinilä on lukenut ja kirjoittanut melkein koko ikänsä. Lapsena hän ahmi sarjakuvia ja Viisikoita mutta päätyi jo 14–15-vuotiaana kirjastossa aikuisten hyllyjen ääreen.

– Siitä se alamäki alkoi, hän naurahtaa.

Kirjallisuuden parista saatu kipinä oli peruuttamaton ja vei Teinilän yliopistoon opiskelemaan kirjallisuutta. Valmistuminen kuitenkin jäi, ja töitä löytyi helpommin varastoalalta.

Vuonna 2015 Teinilä palasi hetkeksi opintojen pariin ja suoritti filosofian maisterin tutkinnon. Samassa rysäyksessä hän kirjoitti ensimmäisen romaaninsa.

Sitä ennenkin Teinilä oli kirjoittanut, muun muassa kirjallisuusarvosteluja ja runoja. Jossain välissä hän pistäytyi töissä mainostoimistossakin.

– Kirjoitin runoja jo teini-iässä, niin kuin kunnon runopojan pitää. Niillä oli hyvä hurmailla tyttöjä.

Eri sukupolvien riivaajat

Jarmo Teinilän viimeisimmät kolme romaania muodostavat väljästi trilogian. Tarinat ovat erillisiä, mutta yhteistä on työelämän, työpaikkojen ihmissuhteiden ja työpaikkahuumorin kuvaus.

Hurtin huumorin rinnalla kirjoissa käsitellään raskaita aiheita: ensimmäisessä alkoholismia ja persoonallisuushäiriöitä, toisessa uskonnollista ja poliittista fanatismia ja kolmannessa, tänä syksynä ilmestyneessä Isän äänessä, eri sukupolvien kipukohtia.

– Toivon, että kirjasta välittyy se, että peilaan eri sukupolvien eroja – sitä mikä meitä ja meidän lapsiamme riivaa. Kirja kertoo nöyryytyksellä kasvatetuista 1960-luvun lapsista ja nykyisistä median kasvattamista sukupolvista, Teinilä kertoo.
Myös työelämän ja koko yhteiskunnan muutos koko ajan nopeammaksi ja suoristuskeskeisemmäksi kuuluu kirjoissa, vähintään rivien väleistä.

– Minua mietityttää paljon työn muuttuminen tarkoituksettomaksi. Kun kukin työntekijä tekee kokonaisuudesta vain yhden vaiheen eikä näe kokonaisuuden valmistumista, työstä tulee merkityksettömän tuntuista.

– Eihän tämä terminaalityökään juuri muuta anna kuin tilipussin.

Innoittajina järvet ja työkaverit

Kirjoittaminen sen sijaan antaa Teinilälle niin paljon, ettei hän voi kuvitellakaan elävänsä ilman sitä.

– Jään siihen täysin koukkuun. Samanlaista tunnetta ei saa mistään muusta, paitsi ehkä lukemisesta. Minulla kirjoittaminen ja lukeminen kuuluvat yhteen. Silloin kun kirjoitan, myös luen paljon. Saatan saada ideoita mistä vain, vaikka jostakin runon sanasta, jonka luen ensin väärin. Luen myös filosofiaa ja kevyttä kirjallisuutta. Siitä kaikesta keittyy kokonainen soppa.

Työkavereiden lisäksi Teinilää innoittavat luonto ja Tampereen järvet, lapsuuden maisemat. Usein päivän luova osuus alkaa kävelylenkiltä.

– Sen jälkeen otan päivätorkut, ja kun herään, saatan kirjoittaa puoleen yöhön asti.
Ellei sitten ole työyö. Silloin ei synny tekstiä, mutta onneksi Teinilällä on aina muistiinpanolappu lähellä timanttisten dialogien varalta.

– Työkaverit ovat olleet kiltisti sen jälkeen, kun kuulivat, että teen kirjoja. Ei kannata kiusata minua, tai voi päätyä ikäväksi romaanihenkilöksi.