Jaakkolan suvun ura kuljetusalalla alkoi, kun Hannu Jaakkola sai työpaikan teurastamon autonkuljettajana vuonna 1967. Ensimmäistä kahden vuoden pestiä seurasi toinen ja kolmas. Pisimmän aikaa Jaakkola viihtyi Viinikan palveluksessa, yhtäjaksoisesti noin 30 vuotta. Kuorma-auton lisäksi Jaakkolan käsissä on kääntynyt myös linja-auton ratti.

Ajan muutos näkyy selvästi työpukeutumisessa. Tero Jaakkola näyttää isästään 1980-luvulla otettua kuvaa. Hän muistaa tuon ajan itsekin.

– Silloin oli suorat kulmahousut työvarusteena. Nyt kun menet melkein mihin vaan purkamaan tai lastaamaan niin pitää olla kypärä, suojalasit, turvajalkineet ja huomiovaatteet, Tero Jaakkola kuvailee.

Hannu Jaakkola kertoo, että ennen ajopiirtureita kuljettajilla oli vihko, johon merkittiin reitit sekä ajo- ja lepoajat. Sen jälkeen tulivat pahvikiekkoiset ajopiirturit ja ajotietokoneet. Nykyään ratsiassa poliisi imuroi tiedot suoraan ajotietokoneesta. Jaakkoloilla ollaan tarkkoja siitä, että noudatetaan lakia. Välillä on käynyt niin, että työaika ei ole riittänyt aivan kotiin asti mutta melkein, jolloin auto on jäänyt tienvarren levikkeelle ja on pitänyt soittaa joku perheenjäsen hakemaan kuski kotiin.

Hannu Jaakkola jäi eläkkeelle vuonna 2020 eli teki 53 vuoden kuljettajauran. Ammattiyhdistykseen hän on kuulunut 1970-luvulta alkaen. Tero Jaakkola aloitti kuljetustyöt vuonna 1987 ja liittyi seuraavana vuonna ammattiyhdistykseen, joten siitäkin on jo 37 vuotta.

Kyydissä pirtua vodkan raaka-aineeksi

1990-luvulla Venäjän jälleenrakentamisen aikaan Hannu ja Tero Jaakkola kuljettivat Venäjälle säiliöautoissa Rajamäeltä pirtua vodkan raaka-aineeksi. Venäläiset viinatehtaat saivat raaka-ainetta halvemmalla Suomesta kuin Venäjältä. Siihen nähden, että liikenne oli mitä sattui, yllättävän vähillä vaurioilla he selvisivät.

Tällä hetkellä Tero Jaakkola toimittaa AdBlueta huoltoasemille. Pohjoisin toimituspiste on Ivalossa, ja kesäkuussa hänelle kertyi 13 800 kilometriä. Uran aikana perävaunussa on kulkenut niin maitoa, haketta kuin bensiiniäkin. Hän sanoo välillä suorastaan ihmettelevänsä, miten onkin aikoinaan löytänyt aina oikeaan paikkaan ilman matkapuhelinta ja navigaattoria. Silloin vanhempi kuljettaja piirsi paperilapulle jonkinlaiset ohjeet. Tehtailta löytyi porttivahdit, jotka neuvoivat seuraavan ihmisen puheille.

”Veri veti takaisin tien puolelle”

Kahdeksan vuotta sitten Tero Jaakkola sai sairauskohtauksen ja joutui lääkärin määräyksestä pitämään viisi vuotta ajotaukoa. Silloinkin hän työskenteli kuljetusalan piirissä, lastasi ja purki autoja satamassa.

Kun lupa ajaa oli jälleen saatu ei palaamista tarvinnut harkita.

– Veri veti takaisin tien puolelle, Tero Jaakkola kertoo.

Vetovoimatekijöihin kuuluu työn rytmi, että on viikko töitä ja viikko vapaata. Työvuorossakin saa nukkua yöt ja ajaa päivät, jolloin rytmi pysyy säännöllisenä. Iän karttuessa tärkeää on sekin, että työ ei ole fyysisesti raskasta, jolloin sitä jaksaa tehdä vaikka eläkeikään asti.

Osa kuljettapulasta johtuu Jaakkolan mielestä siitä, että kuorma-autokorttia on nyt vaikeampi hankkia, luvat ovat voimassa vain viisi vuotta kerrallaan ja ne ovat kalliita erityisesti itse maksaen.

Tero Jaakkolan lapsista Saana ja Toni halusivat myös kuljetusalalle. Kuorma-autot olivat mukana jo hiekkalaatikkoleikeissä. Leluista oli hienoista mustasukkaisuutta, sillä poika halusi pitää kaikki autot.

– Me emme päässeet leikkimään, kun Toni ajoi soraa hiekkalaatikolla, muistelee Saana Jaakkola.

Isä ratkaisi asian niin, että vei tytöt leluostoksille. Toni olisi tottakai heti halunnut testata uusia leluja, mutta isä sanoi, että ne ovat tyttöjen autoja ja sinä et niihin koske. Nyt hiekkalaatikolla leikkii jo neljäs polvi.

Yksi tapa hankkia ajolupa on armeijan kautta, ja näin on tehnyt Toni Jaakkola. Kipinä ajamiseen syntyi jo pienenä, kun hän pääsi isän mukana ajoon. Toinen tapa on kurssittautuminen. Tätä väylää käytti Tonin sisko Saana. Työvoimatoimiston ja ammattiopiston yhteistyönä järjestämän koulutuksen kautta Saana Jaakkola hankki ensin kuorma-autokortin ja neljä vuotta sitten yhdistelmäajoneuvoluvan.

Sukupuoli ei ole helpottanut Saana Jaakkolan ammattia. Naisena hän on törmännyt siihenkin, että ihmetellään, onko tuo nyt naiselle sopiva ammatti. Hän on joutunut vakuuttelemaan, että selviää kyllä.

– Kun kuskasin mattoja, kysyttiin, jaksanko varmasti kantaa niitä. Vastasin että otan olalle sen verran kuin jaksan kantaa. Jouduin sanomaan, että tämä on minun työni ja teillä on omat työnne, hän muistelee.

Nyt hän ajaa säännöllistä reittiä kuljettaen paperia tehtaan ja sataman välillä.

Työvaatteissakin uusi sukupolvi

Toni Jaakkolan työnkuvaan kuuluu ajaa fenolia, joka kuuluu happoihin. Purkutilanteessa kuljettaja pukee ylleen kumipuvun.

Sekin on vuosien aikana muuttunut, että säiliöauton kuljettaja ei saa mennä tyhjään säiliöön. 30 vuotta sitten kuljettajan tehtäviin kuului pestä säiliön sisäpuoli ja hangata se teräsvillalla puhtaaksi. Talvella kovalla pakkasella pesijä jäätyi heti, kun tuli ulos säiliöstä.

– Kaikkea hapoista marmeladiin vietiin niillä samoilla pöntöillä. Yksi kaveri kertoi, että oli vienyt happoa Ruotsiin ja hakenut paluumatkalla marmeladia. Se kaveri ei sen jälkeen syönyt marmeladia, naurahtaa Hannu Jaakkola.

Vastuu kulkee suvussa. Toni on ammattiosastonsa nuorisovastaava ja nuorisovaliokunnan puheenjohtaja. Tero Jaakkola oli aikoinaan kahdeksan vuotta osaston puheenjohtajana. Nyt hän kuuluu AKT:n valtuustoon ja koko kolmikko Saana Jaakkolan kanssa kuuluvat ammattiosaston toimikuntaan.