Työehtosopimusten neuvotteleminen ei ole muuten ihan simppeli juttu. Ei riitä, että jotain tahdotaan. Myös vastapuolen pitää hyväksyä asiat, jotta sopimus voidaan saada aikaiseksi.

Tämän lisäksi muuttuneessa tilanteessa, jossa solidaarisuuttakin on lailla rajoitettu, tulee olemaan myös lisähaasteita joillakin aloilla. Ratkaisuna tähän on mielestäni vahvempi järjestäytyminen. Työnantajillakin on vakaammat olot harjoittaa liiketoimintaa, kun yhteiset pelisäännöt ovat kunnossa. Siksi yrityksillekin tuo järjestäytyminen on hyvä asia.

Haasteena ovat ne yrittäjät, joiden pitää alittaa työehtosopimusten taso työehtojen minimien osalta pitääkseen yrityksensä toiminnassa. Siihen tämän maan hallitus on laittanut eniten paukkuja koko toimintansa ajan. Sen sijaan, että ratkoisi hoitojonoja tai muita inhimillisesti kiireellisempiä asioita, hallitus turaa työmarkkina-asioilla, joihin sen ei pitäisi sotkeutua lainkaan. Aiemmin näihin sotkeutuneille ministereille on näytetty ovea.

Kolmikanta on kokonaan toinen asia. Suomessa ei ole minimipalkkoja missään muualla kuin työehtosopimuksissa. Riittävän järjestäytymisen kautta työehtosopimuksilla on yleissitovuus, joka takaa kaikille alan työntekijöille minimityöehdot. Samalla yleissitova järjestelmä suitsii osaltaan epäterveen kilpailun riesaa työehtojen osalta.

Paikallista sopimista eivät työehtosopimukset kiellä. Työehtosopimusten taso on minimitaso, jonka päälle työsuhteen ehdoista voidaan sopia. Nyt valmistelussa olevien lakien muutoksia tarvitaan vain siihen, että järjestäytymätön yritys saisi painostaa henkilöstönsä työhön alle minimityöehtojen. Muuhun niitä lakimuutoksia ei tarvita.

Ellei yritys pysty työehtosopimusten minimiehtoihin, on liiketoiminnassa jotain vikaa. Joko on niin että liikeidea, toimintamalli tai yrityksen johtaminen ovat vialla. Mielestäni sellaista liiketoimintaa ei tulisi jatkaa, vaan korjata virheet ja toimia yhteisillä pelisäännöillä korjaustoimien jälkeen.

Tätä kirjoittaessa ei ole vielä aivan selvää, milloin maan hallituksen uusi sovittelujärjestelmän sotkeva lainsäädäntö on voimassa – jos edes on. Se tulee sitomaan sovittelijan käsiä entisestään. Esimerkkinä, jos paljon puhutuilla vientialoilla (mitä ne sitten laintulkinnassa lopulta ovatkaan) on olemassa 10 prosentin palkankorotus, niin mikä on sellainen kompromissi, joka sovitellaan työnantajan 10 prosentin tarjouksen ja työntekijäpuolen 20 prosentin vaatimuksen välille? Se on 10 prosenttia. Lakia kiireellä värkkäävä taho on ilmeisesti tätä mieltä. Onko sovittelijalla silloin työkaluja sovitella? Aika vähän. Silloin saatetaan ruveta Helsingin Bulevardilla repimään auki asioita, joista ei ole ollut kiistaa sinne tullessa osapuolilla lainkaan, koska jostain pitäisi tuo työriita sovitella sovittelijankin. En kadehdi ketään tuossa tilanteessa.

Omalla sopimusalallani on ollut pitkään hyvä sopimisen kulttuuri. Samaa olen kuullut monilta muiltakin sopimusaloilta, myös AKT:n ulkopuolelta. En ymmärrä miksi sitä pitää yrittää pilata lain voimalla. Toivon kuitenkin, että sama sopimisen kulttuuri jatkuisi jatkossakin, sillä riidoissa ei yleensä ole varsinaista voittajaa. Neuvottelemalla saavutetut ratkaisut ovat pääsääntöisesti molemmille osapuolille parempia niin ehtojen kuin taloudenkin kannalta.