Työehtosopimusneuvottelut ovat pitkittyneet pahasti kuluvallakin neuvottelukierroksella. Työnantajien lanseeraaman ja hallituksen lainsäädännöllä vahvistaman vientimallin takia olemme tilanteessa, jossa käytännössä kaikki suomalaiset työntekijät odottavat yhden alan sopimusratkaisua. Se ala, ja sopimus, on teknologiateollisuuden työntekijöiden sopimus. Helmikuun alussa sopimuksettomaan tilaan siirtyy kymmeniä aloja ja satojatuhansia työntekijöitä. Samalla päättyy myös heidän työrauhavelvoitteensa.

SAK:n liitot julkistivat lokakuussa oman palkankorotusvaatimuksensa: kahden vuoden sopimusjaksolle kuusi prosenttia ensimmäiselle, ja neljä prosenttia toiselle vuodelle. Tämä vielä siten, että palkkahaitarin alapäähän tulisivat suhteellisesti suuremmat korotukset.

Tavoitteen taustalla on se tosiasia, että meidän työntekijöiden/palkansaajien ostovoima laski vuosina 2022 ja 2023 historiallisen paljon. Syynä oli nopeasti kohonnut inflaatio, eli hintojen nopea nousu, joka leikkasi meidän kaikkien hyvinvointia. Kasvaneen inflaation taustalla puolestaan oli Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan. Se leikkasi energian tarjontaa markkinoilla ja nosti näin käytännössä kaikkien tavaroiden hintaa markkinoilla, erityisesti ruoan.

Meidän asettamamme palkankorotustavoitteen taustalla on palkansaajien ostovoiman palauttaminen samalle tasolle kuin se oli vuonna 2021, ja toiseksi halutaan ennakoida hintojen tulevaa nousua seuraaville kahdelle vuodelle. Vaatimus ei siis ole kohtuuton, eikä ylimitoitettu, vaan tarkoitus on palauttaa meidät siihen tilanteeseen, jossa jo olimme.

Suomessa on pitkään toteutettu pienempiä palkankorotuksia kuin meidän kilpailijamaissamme. Sen johdosta ekonomistien keskuudessa vallitsee melko harvinainen yhteisymmärrys, ettei maamme kansantaloudella ole kilpailukykyongelmaa. Sen sijaan meillä on käsissämme taloutta kuristava kasvu- ja kulutusongelma. Kukaan ei tällä hetkellä isossa kuvassa tunnu ajavan kotimarkkinoilla toimivien kuljetus-, palvelu- ja kaupan yritysten asiaa. Erityisen heikossa asemassa ovat yksityisestä kulutuksesta riippuvaiset pienet ja keskikokoiset yrittäjät.

On hämmästyttävää, miten kaikki työnantajatahot vannovat vientiteollisuuden ja sen asettaman palkkakaton nimeen, vaikka kotimarkkinoilla toimiva osa hyvin tietää sen vahingolliset vaikutukset. Jos kansalaisilla ei ole kulutusmahdollisuuksia, on se meiltä kaikilta pois. Taloudella ei ole kasvumahdollisuuksia, työllisyys sakkaa, työttömyys nousee ja pienituloisilta leikataan. Eli juuri se tilanne, jossa me nyt olemme.

Vientimallin vahtiminen on viety niin pitkälle, ettei edes päiväkodissa työskentelevä pienipalkkainen lastenhoitaja voi saada parempaa palkkaa. Vientimallin myötä katsotaan, että hän tuottaa teknologiateollisuudelle lisää kustannuksia ja on osa heidän alihankintaketjuaan.

Suomi tarvitsee reiluja palkankorotuksia, sillä meidän taloutemme kurjistuu hiljalleen ostovoiman puutteeseen. Vientiyrityksille se ei ole ongelma, koska he kilpailevat globaaleilla markkinoilla, eikä hintakilpailukykyongelmaa siis ole. Suomi on kuitenkin pieni talous, jossa kaikki tarvitsevat toisiaan. Huolehtimalla ostovoimasta, huolehdimme samalla kotimarkkinoiden menestyksestä.