Maailma muuttuu – kuten aina historiassamme – mutta tietyt suuret maailmaa tai maanosaa ravisuttavat shokit muuttavat sitä hyppäyksittäin uuteen todellisuuteen. Koska kehitys ei välttämättä aina kulje parempaan suuntaan, on velvollisuutemme ennakoida ja varautua sekä tehdä voitavamme niissä asioissa joihin pystymme vaikuttamaan. Se ei ole yksinomaan sopeutumista, vaan tietoista ja tavoitteellista tekemisen ohjaamista hyvinvointiamme lisäävään suuntaan. Eihän politiikalla perimmiltään muuta tavoitetta voikaan olla. Eihän?

Muuttuvassa maailmassa olemme ihmetelleet sitä paradoksia, että samaan aikaan kun avoimia työpaikkoja on ennätysmäärä, työttömien työnhakijoiden määrä on pysytellyt sitkeästi 260 000 tienoilla. Ja jos mukaan lasketaan myös erilaisissa TE-palvelujen aktivointi- ja koulutustoimenpiteissä olevat, työttömiä on lähes 400 000. Vastaavasti avoimia työpaikkoja on tälläkin hetkellä reilusti yli 100 000. Missä mättää?

Työnhakijoiden profiileja tarkastelemalla voi todeta, että noin 150 000 työttömällä on ammattitaito, jolle ei enää ole kysyntää. Tätä kutsutaan nimellä rakenteellinen työttömyys. Tämän sorttinen työttömyys olisi selätettävissä sopeutumiskykyisen ja ketterän koulutusjärjestelmän avulla, jossa seurataan tuotantorakenteen muutosta ennakoiden tulevia suuntia. Jos tämä ei toimi, tulee tyhjäkäyntiä, jossa sekä työnantajat että työttömät turhautuvat. Työnantajat huutavat maan rajojen yli ulkomaista työvoimaa apuihin. Työttömät puolestaan hakevat epätoivoisesti työtä, ja toivonsa menetettyään passivoituvat tai joutuvat huonoon kierteeseen, jossa työttömyys johtaa tulojen ja terveyden romahtamiseen.

Yli vuoden työttöminä olleita on lähes 100 000. Näiden pitkäaikaistyöttömien joukossa on aivan hämmästyttäviä työttömyyden kestoja. Kysymys kuuluukin, missä mielessä vuosikausia työttöminä olleet henkilöt ovat enää aidosti työhön kykeneviä. Mitä iäkkäämpi pitkäaikaistyötön on, sitä vaikeampi hänen on työllistyä. Liian monet pitkään työttöminä olleet ovat tosiasiassa työkyvyttömiä. Eivät enää edes osatyökykyisiä.

Reittejä työkyvyttömyyteen tulee paitsi pitkäaikaistyöttömyydestä, aivan liian runsaslukuisesti myös suoraan sorvin äärestä. Heitä tulee lisää noin 20 000 henkilöä joka ikinen vuosi. Työikäisten työkyvyttömien karttunut yhteismäärä on 200 000 tällä hetkellä. Uusista tapauksista kolmannes potee mielenterveyteen liittyviä sairauksia ja toinen yhtä suuri joukko työkyvyttömiä saa tuki- ja liikuntaelinsairaus-diagnoosin. Ensin mainitut lähtevät eläkkeelle yleensä työuransa ensimmäiseltä puoliskolta ja jälkimmäiset toiselta puoliskolta. Kaikille ei edes myönnetä työkyvyttömyyseläkettä ja usein toistuvat sairauslomat enteilevät pahasti ennenaikaista työuran päättymistä.

Yllä mainituista terveysongelmista aiheutuva työpanoksen menetys on arvoltaan 25 miljardia euroa vuodessa. Tämän summan rinnalla valtiovarainministeriön esittämä valtion menojen yhdeksän miljardin euron sopeutustarve seuraavien kahdeksan vuoden aikana alkaa kuulostaa pieniltä hiluilta.

Työkyvyttömyyksien vähentämisen ei luulisi olevan rakettitiedettä. Se miksi asia muuttuu avaruusgeometriaksi johtuu siitä, että vastuuta siirretään toimijalta toiselle. On helppo syyttää muita, mutta yksikään taho ei voi pyristellä irti vastuusta, joka kuuluu yksilöille, työnantajille, työterveydelle, vakuutusyhtiöille ja julkiselle vallalle. Vastuun annospöydästä pitäisi ahmattimaisesti kilpailla kunkin tahon keskenään.

Kun vastuunjakoon yritetään vaikuttaa poliittisilla päätöksillä, usein ehdotuksena on ohjata käyttäytymistä taloudellisilla kannustimilla. Mutta nehän ovat jo olemassa! Mikä taho ei muka hyötyisi sairastelun ja työkyvyttömyyden vähenemisestä? Vieläpä niin, että työkyvyn menetyksen hinta on tuhat kertaa suurempi kuin ennaltaehkäisevien toimien. Puhumattakaan niistä vaikutuksista, joita ei rahassa voi edes mitata.