VAALIEN ALLA eduskuntavaaliehdokkaat väittelevät poliittisten linjanvetojen puitteissa myös veroista, verojen kohtaannosta ja kokonaisverorasituksesta. Suomen kokonaisveroaste on laskeutumassa 41 prosenttiin suhteutettuna BKT:hen (vuonna 2016 se oli 44 %). Kokonaisveroaste lasketaan summaamalla kaikki verot ja veroluonteiset maksut yhteen ja jakamalla se bruttokansantuotteen arvolla.

On helppo päivitellä verokarhun ahneutta – kukapa nyt veroista tykkäisi? Kätevä argumentti verotuksen keventämisen puolesta on se, että tilastoja vertaillen kokonaisveroasteemme on maailman viidenneksi korkein (OECD 2021). Tanskassa suhdeluku on peräti 47 prosenttia, ja meitä korkeampi veroaste on myös Ranskassa, Itävallassa ja Italiassa. Ruotsi ja Norja ovat meidän kanssa lähes samalla tasolla.

OECD-MAIDEN KESKIARVO on 34 prosenttia. Ja matalimmat eli alle 20 prosentin veroasteet ovat Meksikossa ja Kolumbiassa. Näiden maiden järjestelmät ovat tietenkin kaukana pohjois-eurooppalaisesta hyvinvointiyhteiskuntamallista. Eli tärkeää on ensinnäkin tietää, mitä saa vastineeksi maksamilleen veroille. Toinen asia, joka täytyy tietää maavertailuja tehdessä, että ovatko veroasteet vertailukelpoisia keskenään. Eivät ole, sillä monissa maissa eläkevakuutusmaksuja ei lueta veroiksi, kuten meillä. Sekä työnantajien että työntekijöiden maksamat kaikki sotu-maksut luetaan veroiksi. Nämä maksut korottavat verovähennyskelpoisinakin veroastettamme. Lakisääteiset maksut korottavat veroastettamme peräti 12 prosenttiyksiköllä. Anglosaksisissa maissa näitä ei lueta veroihin, vaan ovat vapaaehtoisia ja yksityisesti rahoitettuja.

Lisäksi lähes kaikki sosiaaliturvaetuudet ovat meillä veronalaisia, mutta ei läheskään kaikissa verrokeissamme. Jos ne maksettaisiin verottomina etuuksina, mutta nettomääräisesti saajilleen saman suuruisina, sillä olisi suoraan saman verran veroastetta alentava vaikutus. Itse asiassa sosiaalietuuksien verotus on jopa ankarampaa kuin työtulojen verotus.

Vanheneva väestömme merkitsee käytännössä painetta verojen korotuksille. Työikäisen väestön määrä ja osuus vähenevät ja vanhuuseläkkeellä olevien vastaavasti kasvavat. Eläkkeet maksetaan osin rahastoiduilla varoilla, mutta kolmanneksen osalta työssä käyvien maksuilla. On hyvä, että keskusjärjestöt ovat yhdessä nostaneet esiin myös eläkejärjestelmämme lujuuden vahvistamistarpeen.

Ehkä vielä tärkeämpää on kuitenkin rehellisesti pohtia hoivan ja hoidon rahoitusta. Säilytämmekö nykyisen universaalin järjestelmän, jossa yhteiskunta takaa kaikille oikeuden sosiaaliturvaan ja palveluihin kansalaisuuden perusteella? Tämä on täysin perustavanlaatuinen kysymys. Jos meillä ei ole veronmaksuhalukkuutta, otamme silloin itsellemme vastuun huollettavista huolehtimisen, joko omalla työpanoksella tai maksamalla palveluista itse. Kustannukset lasten neuvolasta, päivähoidosta ja varhaiskasvatuksesta ovat hallittavissa ikäluokkien pienenemisenkin vuoksi, mutta iäkkäistä huolehtiminen on tärkein järjestelmäämme haastava kysymys.

KESKIMÄÄRÄISET IKÄSIDONNAISET MENOT henkilöä kohti kasvavat lähes pystysuoraan 70 ikävuoden jälkeen. Jo nyt heitä on lähes miljoona. Terveydenhuolto, pitkäaikaishoiva ja eläkkeet on rahoitettava joko kollektiivisesti tai yksityisesti. Valtiovarainministeriön laskelman mukaan keskimääräinen henkilöä kohti laskettu meno jokaista yli 90-vuotiasta kohden on yli 66 000 euroa vuodessa.

Veroja on helppo dissata, mutta olemmeko ihan oikeasti valmiita ottamaan hoivavastuun taloudellisine seurauksineen itsellemme ja vapautamme julkisen vallan vastuusta, jotta kevittäisimme omaa verotaakkaamme?