Paikallista sopimista laajentava kolmikantainen työryhmä on työnsä loppusuoralla. Suurimmat erimielisyyden aiheet ovat koko ajan liittyneet luottamusmiesten asemaan, järjestäytymättömään kenttään sekä yrityskohtaiseen sopimiseen. Olemme useita kertoja kritisoineet sitä, että palkansaajien näkemyksiä ei kuunnella. Ministeriön papereihin päätyvät ainoastaan työnantajien näkemykset.

Viimeksi paikallista sopimista yritettiin ratkaista Sipilän hallituksen aikana, jolloin muiden osapuolten hyväksymän kompromissin kaatoi Suomen Yrittäjät. Työministeri Satonen on sanonut, ettei yhdelläkään osapuolella ole veto-oikeutta – yrittäjien etujärjestöllä se ilmeisesti on.

Paikallisen sopimisen laajentamista perustellaan työllisyyden kasvamisella. Tätä on käyty lukuisia kertoja läpi, eikä tutkimuskirjallisuudesta löydy väitteelle tukea. Työllisyysvaikutuksia perustellaan tuottavuuden kasvulla. Yleisin tapa ulosmitata tuottavuutta on maksaa lisää osinkoja tai muita pääomatuloja, korottaa palkkoja tai investoida. Yksikään yritys ei harjoita hyväntekeväisyyttä työllistämismielessä.

Työ- ja elinkeinoministeriön alustavien arvioiden mukaan paikallisen sopimisen laajentaminen yhdistettynä yrityskohtaisten työehtosopimusten nostamiseen valtakunnallisten rinnalle, ”johtaa kielteisiin vaikutuksiin, mikäli työnantaja painostaa työntekijöitä suostumaan haluamiinsa sopimusehtoihin.” Kaikki työmarkkinaneuvotteluissa mukana olleet tietävät, että juuri näin työnantajapuoli toimii.

Luottamusmiehen asema on työntekijöille ja ammattiliitoille ensiarvoisen tärkeä kysymys. Siksi onkin selvää, että työnantajapuoli haluaa mielellään horjuttaa luottamusmiesten asemaa paikallisina edunvalvojina. Tästä syystä hallitus – työnantajien aloitteesta – esittelee mallin, jossa luottamusmiehen rinnalle tuodaan sopijaosapuoleksi luottamusvaltuutettu tai koko työntekijäjoukko yhdessä. Kumpikaan vaihtoehto ei korvaa asioihin perehtynyttä ja sopimiseen koulutettua luottamusmiestä.

Viimeisenä asiana nousevat esille yrityskohtaiset työehtosopimukset. Pohjoismaisen mallin ytimessä on ollut laaja työnantajien ja työntekijöiden järjestäytyminen. Tälle pohjalle on pystytty rakentamaan kattavia, valtakunnallisia työehtosopimuksia, joilla on voitu taata kaikille työntekijöille kohtuullinen toimeentulo. Suomessa onkin ollut Euroopan pienin palkkatyötä tekevien köyhien osuus työmarkkinoilla. Nyt kuljemme täysin vastakarvaan.

Suosimalla yrityskohtaisia työehtosopimuksia aiheutamme ketjureaktion, jonka päässä on työehtojen heikkeneminen. Yrityskohtaiset sopimukset vievät yrityksiltä motivaation liittyä työnantajaliittoon.

Kun työnantajien järjestäytymismotivaatio heikkenee, alkaa se syödä työehtosopimusten yleissitovuuksia, jolloin järjestäytymättömissä yrityksissä ei enää ole minimiehtoja. On syytä ymmärtää, että minimityöehdot eivät tule lainsäädännöstä. Samalla avataan ovi ulkomaiselle kilpailulle aivan uudella tavalla. Yleissitovuuden puuttuessa vaikka kuorma-autokuljetuksista, voidaan Suomessa aivan laillisesti ajaa vaikkapa viiden euron tuntipalkalla, koska yrityksellä ei olisi silloin mitään velvollisuutta noudattaa valtakunnallista työehtosopimusta tai velvollisuutta solmia yrityskohtaistakaan sopimusta. Oikeuksiaan vaativat työntekijät voidaan helposti lähettää takaisin kotimaahansa, kuten olemme telakka- tai rakennusalalta oppineet.

Tätä ei ministeriö, hallitus, saati työnantajat sano ääneen, mutta tällä kokonaisuudella avataan ovi ulkomaisen työvoiman sisääntulolle, työehtojen polkemiselle ja suomalaisen työllisyyden heikentämiselle. Siksi protestoimme ja pidämme asiasta meteliä nyt, koska lakien voimaantulon jälkeen se on myöhäistä.