Suomi briljeeraa maailman onnellisuusmittauksissa ykkösenä, nyt jo viidettä kertaa peräkkäin. Vaikka tulos on meiltä itseltämme kyselytutkimuksella saatu, silti hämmästelemme ykkössijaamme joka kerta. Varmaankin kysymme mielessämme, että kuinkas hiton onnettomia ne muut sitten ovatkaan, kun ei se meilläkään niin hääppöistä ole.

Suomalaiselle luonto tarjoaa pyyteetöntä lohtua ja tuottaa syvällisiä kokemuksia. Onnen ilmentymä saattaa olla vuodenaikojen vaihtelun ihastelua. Neon 2 biisin sanoin:

”On onnenhippui siellä täällä,
timantteja järven jäällä
Jos sä katsot, niit on kaikkialla
kotona ja maailmalla”

Tietenkin suomalaisten onnellisuuden taustalta löytyy useita selittäviä tekijöitä. Peräkkäiset mestaruudet eivät tule tyhjästä. Ensinnäkin julkishallinnon rakenteet ja toiminta perustuvat kansanvaltaan, yhdenvertaisuuteen ja tasa-arvoiseen kohteluun. Valtiosääntömme takaa jokaiselle kansalaiselle perusoikeudet: ihmisarvoisen toimeentulon, omaisuudensuojan, kokoontumis- ja yhdistymisvapauden, uskonnon- ja sananvapauden. Ja näitä vastaavat velvollisuudetkin – oppi-, vero- ja asevelvollisuus – pikemminkin yhdistävät kansaamme kuin eriyttävät.

Luotamme valtakoneistoon, sillä demok­ratiassa valitsemme itse meitä edustavat henkilöt päättäviin elimiin vaalisalaisuuden ja -vilpittömyyden turvin. Korruptio on vähäistä moniin muihin maihin verraten. Kaikille taataan luku- ja kirjoitustaito oppivelvollisuuden puitteissa. Veronmaksuhalukkuus ja maanpuolustustahto huitelevat 80-90 prosentin kieppeillä säännöllisten mittausten mukaan.

Tuskinpa ihmiset valtiosääntöä ajattelevat henkilökohtaista onnellisuutta arvioidessaan. Hallintolakimme otetaan itsestäänselvyytenä ja arviot onnellisuudesta tehdään arjen olosuhteista käsin. Toimeentulo, toimintakyky ja ennen kaikkea läheiset ihmissuhteet tuottavat turvallisen yhteiskunnan puitteiden päälle sen arkionnen kokemuksen.

Ikuisuuskysymys on, tuoko raha onnea vai ei. Tutkimukset viittaavat vahvasti siihen suuntaan, että vauraus ja raha kasvattavat onnellisuutta vain tiettyyn rajaan saakka, jonka jälkeen sen teho hiipuu. Rahan tuoma onnellisuus yksilötasolla on vahvasti riippuvainen siitä, kuinka paljon muilla on rahaa. Ja luulenkin, että suomalaisten piikkipaikka onnellisuusmittauksissa selittyy juuri tällä. Me emme nimittäin ole maailman rikkain, tervein ja sosiaalisin kansa. Mutta väestön tuloerot ovat maailman pienimmät. Pienemmät kuin pohjolan äveriäissä naapureissa, vaikka ne ovat esikuvanamme ja näissä maissa asiat ovat olleet paljon pidempään hyvin ja eletään pisimpään.

Tässä piilee onnellisuuden paradoksi. Raha ja varallisuus tuovat onnea, mutta yksittäisen ihmisen onnellisuus ei kasva lisätuloista, jos kaikkien muidenkin tulot kasvavat saman verran. Yksilön onnellisuus lisääntyisi, jos muilla tulot eivät kasva. Olemme onnellisia, kun tuloerot ovat pienet, mutta yksilön onnea kasvattaa se, että rikastuu itse enemmän kuin muut.

Ovatko onnellisuus ja kansakunnan varallisuuden kasvu siten toisilleen vastakkaisia? Näitäkö ei voida saavuttaa yhdessä? Ahkerasta työnteosta ja riskien ottamisesta pitää olla mahdollisuus ansaita, muutoin taannumme. Mutta kuten yhteiskuntafilosofit päättelevät, yhteiskunnan hyvyyden mitta on siinä, kuinka se kohtelee heikompiosaisiaan.