POHJOISMAISEN HYVINVOINTIVALTIOMALLIN sosiaaliturva takaa toimeentuloa, kun oma ansainta jää elämiseen liian pieneksi. Järjestelmää nimitetään universaaliksi, kun etuudet ja palvelut takaavat hyvinvoinnin kaikille lapsena, nuorena, opiskelijana, työikäisenä ja eläkeläisenä. Vaikka systeemi kuulostaakin aukottoman kattavalta, toteutuma tuottaa väliinputoajia eivätkä ihmiset aina edes tiedä, minkälaisiin tukiin ja palveluihin olisivat oikeutettuja.

Palvelujen ja etuuksien katvealueelle on mahdollista jäädä. Palveluista paitsi jääminen tai pääsyn pitkä odotus on nähtävissä, sillä moniin hyvinvointipalveluihin on enemmän kysyntää kuin tarjontaa. Tulonsiirtojenkin katveeseen voi jäädä tiedon puutteesta tai järjestelmän mutkikkuudesta johtuen. Järjestelmästä tekee vaikeaselkoisen myös sosiaaliturvan, tuloverotuksen sekä työtulojen yhteensovittaminen.

Aikojen saatossa niin sosiaaliturvasta kuin verotuksestakin on tullut jo itsessään hyvin monimutkaisia, kun lainsäädäntöä on tilkitty ja muokattu vastaamaan yhteiskunnan, talouden ja arvojen muutoksia. Eikä vanhaa lainsäädäntöä useinkaan perata uuden alta pois, jolloin kokonaisuus mutkistuu entisestään, eivätkä ihmiset aina tiedä mitä tukia tai verovähennyksiä voi saada ja mitä tulee milloinkin ilmoittaa etuuksia ja verotusta hoitaville viranomaistahoille.

Kertaheitolla systeemistä saisi kaikille osapuolille helpon, jos meillä olisi perustulo. Samansuuruinen könttäsumma annettaisiin kaikille verottomasti kuukausittain. Julkista hallintoa ja etuuskäsittelyjä voisi siten karsia melkoisesti. Eikä kenenkään tarvitsisi toimittaa lippulappusilla selvityksiä tuloistaan ja töistään yhtään minnekään. Kaikki voisivat siis tehdä työtä ilman tulorajoja ja raportointivelvollisuuksia.

KAIKKI PERUSTULON PÄÄLLE ansaittava raha olisi tietenkin veronalaista – milläs se muuten rahoitettaisiinkaan? Tuloverotus olisi nykyistä kireämpää siksi, että kaikki saavat verovapaan perustulon toimeentulon pohjaksi. Vaikka kaikilla olisi lisätuloille sama tasavero, olisi lopputulema kuitenkin progressiivinen. Laskuesimerkki havainnollistaa asian: jos perustulo on 500 €/kk ja tasavero 50 % ylimenevästä ansaitusta tulosta, niin tonnin palkasta maksetaan veroa 500 €, jolloin käteenjäävä tulo olisi yht. 1 000 €, joten veroaste on 33 % (= 500 / 1 500 x 100). Jos taas tienaisi 4 000 €, josta maksaa veroa 2 000 €, niin veroaste on 44 %. Näillä parametreilla marginaaliveroaste on siis aina 50 %, mutta kokonaisveroaste ei koskaan olisi yli 50 %.

Koska tällainen malli herättää selkeydessään viehtymystä, se on saanut paljon huomiota poliitikkojen ja tutkijoiden keskuudessa. Voitaisiinko vihdoin viimein yksinkertaistaa vero- ja etuusjärjestelmät ja heittää lopulliset hyvästit kannustinloukuille? Sipilän hallituksen toimesta Suomessa tehtiin perustulokokeilu – tosin ideaalimalliltaan vesitettynä. Kokeiluun valikoitiin pitkin maata lähes 2 000 työtöntä ja katsottiin, lisääntyisikö työnteko kun perustuloa ei menettäisi vaikka menisi töihin.

Tulos ei ollut rohkaiseva: työllisyys ei kokeiluryhmän joukossa kasvanut yhtään enempää kuin verrokkiryhmässä, joka ei saanut perustuloa. Kokeiltu malli oli tosin huono, koska se sisälsi edelleen sosiaaliturvan koukeroita muissa etuuksissa. Myös ajankohta oli epäsuotuisa, sillä avoimia työpaikkoja ei ollut puoliakaan siitä mitä tällä hetkellä. Kolmas ongelma oli se, ettei kokeiluryhmään valittu yhtään työssä olevaa (miksi vain työttömiä?).

TODISTAMATTA JÄI siis se, onko perustulo kannustava vai lannistava. Emme saaneet tietää, onko meillä kahden sorttisia ihmisiä, niitä jotka innostuisivat tekemään enemmän töitä ja niitä, jotka vähentäisivät työntekoa. Kuinka suuri osuus ihmisistä lisäisi työntekoa? Sillä jos työnteko lisääntyisi, malli kustantaisi itse itsensä.