Jaksan luottaa. Jaksan pettyä. Ja jaksan luottaa uudelleen. Enkä voi asialle mitään. Olen ehkä vähän tyhmä?

Toisaalta me kaikki teemme niin. Yhteiskuntamme perustuu luottamukseen. Luotamme sopimusten pitävyyteen, vaikka emme ole sopineet niitä henkilökohtaisesti. Vesi, sähkö, palvelut, työsuhteet ja ihmissuhteet. Ne kaikki perustuvat luottamukseen, jota varten otamme riskin pettyä.

Suomessa riskit harvemmin asettavat meidät hengenvaaraan, mutta oletan, että näinkin voi käydä.

Minua kiehtovat tilanteet, jotka menevät pieleen. Siinä minä tai kanssaihmiset pääsemme näyttämään arvomme. Pyydänkö anteeksi? Saanko tilanteen korjatuksi tai vahingon korvattu? Saanko minulle annetun luottamuksen palautettua? Olenko enää luottamuksen arvoinen?

LUOTTAMUS. Henkilötasolla luottamus on vielä kohtuullisen yksinkertaista. Otan vastuun omista teoistani. Mutta mitä teen, jos joku alaisistani, yhteisöstä, johon kuulun tai vaikka lapseni pettää luottamukseni? Lankeaako vastuu minulle? Se ei olekaan enää niin helppoa, koska minä tarvitsen muiden apua. Ehkä jopa niiltä, joita virhe koskee.

Jokainen valinta, jonka siinä tilanteessa teen, vaikuttaa moneen suuntaan ja moneen luottamussuhteeseen. Ketä suojaan? Itseäni, alaistani tai virheeni kärsijää? Millä hinnalla, niin taloudellisesti kuin henkisesti? Kenen luottamus tästä kärsii? Olenko se minä, vai järjestöni tai perheeni?

Jos mennään organisaation yläpuolelle, niin asiat monimutkistuvat entisestään. Puhun siis suurista instituutioista, kuten kirkko, valtio ja media. Jos niissä jotain menee vikaan, niin onko koko instituutio mätä, vai luotanko siihen, että asiat korjaantuvat itsestään?

Omalta osaltani olen päätynyt siihen, että luottamus on ihmiskuvastani kiinni. Luotan siihen, että jokainen ihminen tarkoittaa omissa valinnoissaan kanssaihmisille hyvää. Koska jokaisen tietämys on rajallinen, tulkinta siitä, miten sitä hyvää saavutetaan, vaihtelee arvomaailmasta toiseen. Se näkyy muun muassa siinä, mitkä työllistymiskeinoja suositaan. Onko ihminen lähtökohtaisesti halukas vai haluton työhön? Voiko luottaa hänen hakevan työtä ilman pakotteita?

UHKA. Minusta tuntuu, että tällä hetkellä pyritään enemmän murentamaan muiden luotettavuutta kuin lisäämään omaa luottamusta. Luottamusmiehenä pidän tätä arveluttavana kehityksenä. Se heikentää kaikkien luottamusta esimerkiksi neuvottelujärjestelmään, kun kohta ei mihinkään enää luoteta. En näe, että silloin sopimuksiakaan voidaan neuvotella, koska nekin perustuvat luottamukseen. Ne menettävät merkityksensä, jos jompikumpi osapuoli alkaa epäillä toisen osapuolen rikkovan sopimuksen.

LOPUKSI. Ehkä meidän pitäisi puhua enemmän keskenämme ja myös yhteisömme ulkopuolisille, siitä mikä meille on tärkeä, mitä haluamme puolustaa ja millaisessa maailmassa haluamme elää. Nyt kun kaikki tuntuu olevan murroksessa, olisi siihen hyvä tilaisuus. Siitä epäilemättä syntyisi kiivasta keskustelua, mutta miten me muuten voisimme luoda uusia yhteisiä tavoitteita? Aika vähän puhutaan enää omista arvoista, vaan toisten paheista.

Myönnän, että sellainen keskustelu olisi työläs. Onhan ikävä luoda mielikuvia paremmasta huomisesta, kun toiset vain haukkuvat sitä mahdottomaksi utopiaksi. Mutta miten me voimme luottaa tulevaisuuteen, jos meiltä viedään unelmat? Miten voimme unelmoida, jos emme edes luota toisiimme?