Eemeli Hakokönkään SAK:n historian uusin osa Lamaantumaton SAK 1989 – 2001 alkaa dramaattisesti. Puheenjohtaja Pertti Viinanen (sd) on maalannut itsensä nurkkaan ajaessaan tulopoliittista kokonaisratkaisua ja joutuu eroamaan. SAK:n eripuraisia rivejä ryhtyi uutena puheenjohtajana oikomaan Lauri Ihalainen.

SAK:lle oli 1990-luvun alussa edessään isoja haasteita. Esko Ahon (kesk.) johtama porvarihallitus aloitti huhtikuussa 1991 ja maan talous alkoi yskiä. Lamaa yritettiin torjua Kalevi Sorsan (sd) johdolla tavoitellulla yhteiskuntasopimuksella eli sisäisellä devalvaatiolla syksyllä 1991.

Paperiliitto ja Metalliliitto vastustivat sisäistä devalvaatiota. Se herätti vastustusta myös muissa liitoissa, myös AKT:ssä. SAK:n hallitus hylkäsikin aluksi Sorsan esityksen. Pääministeri vetosi kuitenkin sopimuksen puolesta. Siihen oli lisätty nyt lievennykseksi maininta palkanalennusten alakohtaisesta huomioimisesta ja indeksiehto. Myös muut keskusjärjestöt olivat valmiita sopimuksen hyväksymään, mikä kasvatti SAK:ssa painetta asettua sen kannalle. Yli yön venyneen SAK:n hallituksen kokouksen päätteeksi esitys hyväksyttiin sosialidemokraattien äänin 17–10. Vasemmistoryhmän lisäksi sitä vastusti AKT:n puheenjohtaja Risto Kuisma (sd).

Liittokohtaiset neuvotellut sopimuksen hyväksymisestä ajautuivat kuitenkin umpikujaan ja edessä oli devalvaatio. SAK:n pääekonomisti Pertti Parmanteen mukaan devalvaatio hyödytti koko laajuudessaan vain metsäteollisuutta. Tuontituotteiden kanssa kilpailevalle kotimarkkinateollisuudelle se antoi vain lyhyen hengähdystauon.

Sorsan sopimusyrityksen kariuduttua työmarkkinajärjestöt solmivat marraskuussa 1991 kaksivuotisen keskitetyn Kahri-Ihalainen -sopimuksen. Siinä palkankorotuksissa oli nollalinja ja työntekijöiden maksettavaksi tuli 3 prosentin suuruinen työeläkemaksu. Myös AKT oli, ensimmäistä kertaa 13 vuoteen, mukana keskitetyssä ratkaisussa.

Ahon hallituksen alkutaipaleelle ajoittui myös AKT:n lakko. Lakossa olivat ahtaajat sekä linja- ja kuorma-autokuljettajat. Lakko kesti neljä viikkoa ja päättyi AKT:n hyväksyttyä valtakunnansovittelijan esityksen. Myös SAK:n tuore puheenjohtaja suositteli sen hyväksymistä.

Hakoköngäs sanoo lakon vaikuttaneen lakkoavustusten muuttumiseen verollisiksi yli 70 markan ylittävältä osalta eli ns. Lex Kuisman säätämiseen sekä työnantajien linjan kovenemiseen ja vaatimuksiin ay-liikkeen vaikutusvallan, etenkin lakko-oikeuden, rajoittamisesta.

Työttömien tukena

Vuoden 1992 lopulla työttömiä oli 450 000, ja tilanne vain paheni. Hallituksen ja työnantajien puheissa syyllisiä lamaan olivat ammattiliitot ja työttömät. SAK:n lähtökohta Kahri-Ihalainen -sopimuksen tarkistamiseen oli inhorealistinen: tavoite ei ollut edes reaaliansioiden säilyttäminen, vaan laskun loiventaminen. Päätavoitteeksi asetettiin työttömien aseman turvaaminen. Hallitus halusi kohdistaa rajuja leikkauksia työttömyysturvaan ja antoi marraskuussa sitä koskevan lakiesityksen. SAK jatkoi tästä huolimatta neuvotteluja sopimuksen jatkosta. SAK:n valtuusto hylkäsi kuittenkin neuvottelutuloksen ja maassa ajauduttiin pääasiassa työttömyysturvaan kohdistuneiden leikkausten takia yleislakon partaalle. Lakkoon olivat lähdössä SAK:n lisäksi myös STTK ja Akava. Yleislakkouhka taivutti hallituksen takaisin neuvottelupöytään ja perumaan työttömyysturvan heikennykset.

Lähinnä työttömyysturvan kohdistuvien heikennysten takia yleislakolla uhattiin lamavuosina kaikkiaan kolme kertaa: vuosina 1992, 1993 ja 1994. Samasta syystä lähellä yleislakkoa oltiin myös Lipposen I hallituksen alkutaipaleella toukokuussa 1996.

Työttömyys koetteli SAK:n jäseniä useammin ja kovemmin kuin muiden keskusjärjestöjen jäseniä. Siksi työttömyysturva ja työttömien koulutusmahdollisuudet olivat SAK:lle tärkeitä ja liittoja yhdistäneitä tekijöitä. SAK teki myös avauksia työttömien koulutusmahdollisuuksista ja ajoi työssä oleville vuorotteluvapaata. Vuonna 1993 SAK käynnisti virallisen yhteistyön Työttömien valtakunnallisen yhteisjärjestön VTY:n kanssa, aloitti Työn puolesta -kampanjan ja keräyksen työttömien toimintakeskusten tukemiseksi. Huoli työttömistä lähensi myös evankelisluterilaista kirkkoa ja SAK:ta. Yhdessä ne myös perustivat työttömien ruokaloita. Vuoden 1999 eduskuntavaaleissa kirkkoa moitittiin siitä, että se tuki työelämän oikeudenmukaisuuden sanomaa. Esko Aho kritisoi nyt oppositiosta käsin SAK:ta vallanhimosta ja kehotti työttömiä osoittamaan mieltä Hakaniemessä työmahdollisuuksien puolesta.

Kokonaisuutena tarkasteltuna SAK torjui vähintään kohtalaisen onnistuneesti työnantajien ja povarihallituksen työttömyysturvaan ajamia leikkauksia ja työelämäheikennyksiä. Työnantajien vaatimuksiin kuuluivat työttömyysturvan heikennysten lisäksi mm. ylityökorvausten ja lomaetuuksien leikkaukset, työaikajoustot, lakkojen pakkosovittelu sekä työehtosopimusten vähimmäisluonteeseen puuttuminen.

Vaikea EU ja visainen EMU

Ennen vuoden 1995 eduskuntavaaleja ja sitä seurannutta Lipposen 1. hallitusta Suomi liittyi EU:n jäseneksi. Neuvostoliiton hajoaminen 1991 määritti Suomen asemaa uudelleen ja käynnisti muutoksen myös ay-liikkeen kansainvälisissä suhteissa. SAK:ssa oli EU- jäsenyydestä erilaisia näkemyksiä, kuten myös Vasemmistoliitossa ja SDP:ssä.

EU-jäsenneuvotteluja käytiin tilanteessa, jossa Suomi oli sotien jälkeisen ajan syvimmässä lamassa. Lisäksi porvarihallitus ja työnantajat toimivat yhdessä ay-liikettä vastaan. SAK saattoi tosin hyötyä orastavasta EU-jäsenyydestä, sillä EU:n vastustajana SAK olisi voinut vaikuttaa ratkaisevasti jäsenyydestä käytyyn kansanäänestykseen. Siksi EU-jäsenyyttä ajanut työnantaja ei ehkä halunnut suututtaa liiaksi SAK:ta. Norjassa LO:n edustajakokous asettui EU-jäsenyyttä vastustavalle kannalle eikä maan EU-jäsenyys saanut kansanäänestyksessä riittävää kannatusta.

SAK:n huolilistalla EU:n suhteen olivat mm. työvoiman vapaa liikkuvuus ja Suomen työmarkkinajärjestelmän tulevaisuus. Myös maataloustukien kasvusta kannettiin huolta. SAK:n myönteisen kannan määritti kuitenkin se, ettei viennistä elävän Suomen katsottu voivan jäädä EU:n ulkopuolelle.

Lipposen 1. hallituksen aikana ajankohtaiseksi tuli Suomen liittyminen Euroopan rahaliittoon (EMU). SAK:n vasenryhmän jäsenistä mm. AKT:n sihteeri Juhani Koivunen puhui rahaliiton puolesta ja pyrki vaikuttamaan vasemmistoliittoon, joka oli vienyt EMU-jäsenyyden jäsenäänestykseen. SAK:n valtuustossa rahaliiton jäsenyyttä kannatettiin äänin 90–17. Vastustajien joukossa oli myös yksi AKT:n valtuutetuista.

SAK ajoi EMU-jäsenyysneuvottelujen alla puskurirahastoja tasaamaan suhdanteiden vaihteluja. Rahastot perustettiin työeläkkeisiin ja työttömyysturvaan.

Ensimmäinen EMU-ajan tupo solmittiin 1997. Se toi työrauhan aina vuoteen 2000. Työnantajien yksi ehto sopimuksen synnylle oli, että Paperiliitto ja ”kuljetusten kultainen ketju” ovat siinä mukana. AKT:n tavoite sitoa palkat teollisuuden palkkakehitykseen kuitenkin epäonnistui. Sopimukseen saatiin kuitenkin liittoa tyydyttänyt ansiokehityslauseke.

Hallitus vaihtuu ja ilmapiiri paranee

Toimihenkilökeskusjärjestö TVK haettiin konkurssiin syksyllä 1992 ja 390 000 palkansaajaa jäi vaille keskusjärjestöä. SAK olisi halunnut TVK-laisia liittoja jäsenikseen, mutta ei menestynyt kilpailussa STTK:n kanssa. SAK:n itsekritiikissä syyksi mainittiin miehinen julkisuuskuva, mutta myös se, etteivät kunta-alan KTV ja valtion sektoria edustanut VTY halunneet samoilla sektoreilla toimivia liittoja suoraan SAK:n jäseneksi.

SDP voitti vuoden 1995 eduskuntavaalit ja Suomeen muodostettiin Paavo Lipposen johtama hallitus. Sen muodostivat SDP, kokoomus, RKP, vihreät ja vasemmistoliitto. Kokoonpanonsa perusteella sitä alettiin kutsua sateenkaarihallitukseksi. SAK vaikutti vasemmistoliiton osallistumiseen hallitukseen. Ajateltiin, että sen mukanaolo maan hallituksessa hillitsee SAK:n vasemmistoryhmän irtiottoja.

Lipposen hallitus jatkoi edeltäjänsä tavoin säästölinjalla, johon se katsoi tarvitsevansa myös työmarkkinajärjestöjen tuen. Säästöjen painotukset ja keinot olivat kuitenkin erilaiset kuin Ahon hallituksen. Helposti nieltäviä ay-liikkeelle ne eivät tosin nytkään olleet. Niihin kuului edelleen myös työttömyysturvan heikentäminen, jonka takia oltiin lähellä yleislakkoa jälleen toukokuussa 1996. Päivää ennen lakon alkamista SAK:n hallitus hyväksyi sovun äänin 19–16. Sopimusta vastustivat mm. SMU:n puheenjohtaja Per-Erik Nelin ja AKT:n puheenjohtaja Kauko Lehikoinen.

Uuden järjestyksen myötä työmarkkinajärjestöt sitoutuivat kolmikantaiseen konsensuspolitiikkaan, mikä merkitsi keskitettyjen tulopolittiisten ratkaisujen paluuta. Työntekijöiden ja työnantajien intressejä huomioon ottava työmarkkinalinja kantoi myös Lipposen toisen hallituksen ajan 2000-luvun alkuun asti. Altavastaajana olleelle SAK:lle tämä merkitsi paluuta aloitteentekijäksi työmarkkinapoliittisessa keskustelussa.

Paikallinen sopi myös SAK:lle

Työnantajien vaatimukset paikallisesta sopimisesta tulivat tutuiksi 1990-luvun alun lamavuosina. Toisin kuin julkisuudessa väitettiin, SAK ei vastustanut paikallista sopimista. Jo vuoden 1991 edustajakokous otti siihen myönteisen kannan. Tulevaisuuden sopimusjärjestelmää hahmotettiin kolmiportaisena: keskusjärjestö asettaisi isot linjat, liitot rakentaisivat rungon työehtosopimuksilla ja paikallisesti sovittaisiin menettelytavoista kullekin alalle soveltuvasti. Vuoden 1996 tavoiteohjelmaansa SAK kirjasi oman kohtansa paikalliselle sopimiselle otsikolla ”Paikallisella sopimisella joustoa työelämään”.

Paikallinen sopiminen levisi koko 1990-luvun. Siellä, missä osapuolilla oli halua yhteistoimintaan, homma toimi. Tästä huolimatta työntekijäpuolella eli epäilys, että työnantajan varsinainen tavoite on liittojen heikentäminen ja valtakunnallisten työehtosopimusten murtaminen. SAK:n osastoppäällikkö Eero Heinäluoma vertasi 1997 paikallista sopimista Molotov-Ribbentropp -sopimukseen, jolla jonkin aikaa lykätään lopullista yhteenottoa. SAK:n luottamusmieskyselyssä 2000-luvun alussa paikallinen sopiminen olikin kääntynyt laskuun. Luottamusmiesten mukaan syynä oli työnantajien vastentahtoisuus neuvotella ammattiliiton edustajan kanssa ja kieltäytyminen työn järjestämistä koskevista sopimuksista. SAK piti edelleen kiinni siitä, että luottamusmiesten työsuhdeturvan parantaminen oli edellytys paikallisen sopimisen laajentamiselle.

Epätyypillisten työsuhteiden määrä oli kasvanut 1980-luvulta lähtien työnvuokrafirmojen laajentuessa ja yritysten ulkoistaessa toimintojaan. SAK:n lähtökohta oli, että pysyvästi tarjolla oleva työ tuli teettää vakituisilla työntekijöillä. Epätyypilliset työsuhteet, kuten osa- ja määräaikaisuus sekä vuokratyö painottuivat nuorille ja naisille. SAK:n jäsenistö suhtautui epätyypillisen työn lisääntymiseen kielteisesti. Samaan aikaan 1990-luvun lopulla säväyttivät palkkamalttia ja heikennyksiä vaatineiden yritysjohtajien jättimäiset optiot, jotka kasvattivat heidän tulojaan riippumatta aina edes siitä, millaisen tuloksen yritys teki.

SAK ajoi epätyypillisessä työsuhteessa olevien asiaa niin Suomessa kuin EU:n tasolla. Lipposen I hallitus nimesi mm. työryhmän selvittämään epätyypillisiin työsuhteisin liittyviä kysymyksiä. SAK:n edustaja siinä oli AKT:n lakimies Timo Räty.

Kun osa- ja määräaikaisten asemaa saatiin parannettua, niin työnantaja siirtyivät uuteen porsaanreikään, vuokratyövoiman käyttöön. 1990-luvun lopulla epätyypilliset työsuhteet muuttuivat entistä tyypillisemmiksi.

Työreformista sateenkaari kakkoseen

1990-luvun jälkipuolella ja vuosituhannen vaihteessa käytiin eduskuntavaalit ja presidentinvaalit. Vaikka SDP ja Vasemmistoliitto hävisivät vaalit, jatkoi sateenkaarihallitus vanhalla pohjalla. Keskusta nosti esiin ensin 1996 ja uudelleen 1999 eduskuntavaalien alla työreformin. AKT: n Lehikoinen tiivisti palkansaajapuolen tuntemukset toteamalle, että se tarjosi palkansaajalle yhtä vahvan tuen kuin köysi hirtetylle.

Vuonna 1999 edessä oli liittokohtainen tes-kierros, josta rakentui ns. Ryväsratkaisu. Siinä liittojen neuvotteluja koordinoitiin niin, että lopputuloksena oli palkankorotusten yleinen linja, mutta jossa oli kuitenkin keskitettyä suurempi mahdollisuus neuvotella alakohtaisista ongelmista. Liittokohtaisen kannalla olivat myös kuljetusliitot. AKT:n kumipyöräliikenteessä ja paperiteollisuudessa liittokohtaiset ratkaisut syntyivät vasta työtaisteluiden jälkeen. Tampereella linja-autonkuljettajat olivat lakossa viisi viikkoa Tampere-lisän takia. Valtakunnallisesti lyhyemmän ajan lakossa olivat kuorma-auto- ja linja-autonkuljettajat.

Työsopimuslain uudistaminen oli aloitettu Lipposen I hallituksen aikana. Lakiin liittyi myös yleissitovuuden uudelleen määrittäminen. Sitä määritti korkeimman oikeuden ennakkopäätös vuodelta 1974. Sen mukaan työehtosopimus oli yleissitova, mikäli alan työntekijöistä ainakin puolet työskenteli sopimuksen tehneeseen työnantajaliittoon kuuluvissa yrityksissä. Laman aikana mm. konkurssit ja ulkoistukset ja sitä kautta työnantajaliittoon kuuluvien työnantajien määrä oli laskenut, mikä aiheutti ongelmia myös yleissitovuuden suhteen.

Esimerkiksi AKT:n kuorma-autoalan työehtosopimus ei ollut enää 1990-luvun puolivälissä sosiaali- ja terveysministeriön tulkinnan mukaan yleissitova. AKT:n mukaan lukuja oli tulkittu väärin. Tukea näkemys sai myös työoikeusprofessori Seppo Koskisen lausunnosta. Liitto ryhtyi myös toimenpiteisiin tilanteen korjaamiseksi mm. asettamalla järjestäytymättömät työnantajat saartoon, jonka tavoite oli saada ne liittymään työnantajaliittoon tai tekemään suora sopimus liiton kanssa. Kampanjan taustalla oli myös taistelu harmaata taloutta vastaan, joka oli yleisintä järjestäytymättömissä yrityksissä. Myös Autoliikenteen Työnantajaliitto ALT puhui työehtosopimusten yleissitovuuden puolesta.

Uudistusta valmistellut komitea pääsi yhteisymmärrykseen lain sisällöstä. Kokoomuksen puheenjohtaja, valtiovarainministeri Sauli Niinistö ei kuitenkaan ollut siihen tyytyväinen ja esitti yleissitovuuteen Suomen Yrittäjien vaatimia muutoksia. Niinistö sanoi myöhemmin pelänneensä yleissitovuuden laajenemista uusille aloille. Lopulta lainkohta hieman muuttui komitean esityksestä, mutta säilyi edeltäjäänsä väljempänä.

Yksi keskusjärjestö?

SAK:n 90-vuotisjuhlassa 1997 Lauri Ihalainen arvioi, että kymmenen vuoden kuluttua Suomessa olisi vain yksi ammatillinen keskusjärjestö. Keskusjärjestöjen yhteistyö oli 1990-luvulla tiivistynyt ja työntekijä- ja toimihenkilötehtävien välisen eron odotettiin vähenevän. Kehitys ei kulkenut kuitenkaan odotetulla tavalla, ja vuoden 2001 edustajakokouksessa optimismi asiassa oli vähäisempää. Kokous oli tästä huolimatta poikkeuksellisen yksimielinen. SAK:n johto valittiin sopuisasti ja kokouksen asiakirjatkin hyväksyttiin yksimielisesti.

Uusi vuosituhat lähti käyntiin työmarkkinarintamalla kaksivuotisella ns. turva-tupolla. Sen kattavuus SAK:n kentässä oli noin 90 prosenttia ja palkansaajista 95 prosenttia. Sen ulkopuolelle jäi kuitenkin muutamia ammattiliittoja sekä AKT:laiset ahtaajat.