Presidentti Mauno Koiviston elämäkerran toinen osa käsittelee pitkän turkulaisen vaiheita pääministerinä ja Suomen Pankin pääjohtajana. Jos vertaa häntä kahteen aikaisempaan demaripääministeriin – Väinö Tanneriin 1920-luvulla ja Paavo Lipposeen 1990-luvulla – samankaltaisuutta esiintyy. Tarpeen tullen hän hakkasi oman puolueensa vasenta laitaa ja sai ay-liikkeen taipumaan maltillisiin kokonaisratkaisuihin.

Koivistosta piirtyy Bergholmin hiuksentarkassa tutkimuksessa kuva hämmästyttävän taitavana mediapoliitikkona, näyttelijänä joka karisti poliitikonviitan harteiltaan. Politiikan tuulista riippumattomia lepopaikkoja olivat ensin pääjohtajuus Elannossa ja sitten Suomen Pankissa. Kaikkiaan hän oli Bergholmin mukaan ei-poliitikoksi asemoituva kovakourainen heppu, mutta kuitenkin umpipoliitikko. Hän viihtyi kulisseissa, mutta tarpeen tullen esiintyi isostikin. Hän ei ollut koskaan kansanedustaja tai SDP:n puheenjohtaja, ja puolueen sisäisissä äänestyksissä hän sai vain vähän ääniä. Tähtäin oli korkeammalla, valtakunnallinen jättisuosio nosti hänet presidentiksi 1982.

Professorin arvonimellä aateloitu tutkija Tapio Bergholm on iskussa. Lukijaystävällisyyttä ovat lukujen havainnolliset otsikot, ja kirsikkana muusta tekstistä erotettu tiivistelmä jokaisen luvun lopussa.

Mikä on elämäkerran 2. osan yllätys? Ehkä presidentti Kekkosen ja pääministeri Koiviston yhteispeli ja läheinen suhde, joka etääntyi Nordek-neuvottelujen kaaduttua 1970.

Monen lukijan tilanne: tyhjä lautanen keskellä, nyrkeissä haarukka vasemmalla ja veitsi oikealla pystyssä. Tahtoo lisää, professori Bergholm.