Maahan viilletty raja aloittaa tarinan Reetasta, joka oli työskennellyt lastaajana Kemin satamassa, mutta lapsen syntymän jälkeen ei kyennyt tätä työtä jatkamaan.

Naisen oli työssä pärjätäkseen oltava kovasanainen ja jätettävä erilaiset herjat ja kommentit huomioimatta. Huutokonttori tuli Reetalle ja myöhemmin myös hänen tyttärelleen Signelle tutuksi. Satamatyössä oli tuolloin paljon päivätyöläisiä eli työtä haluavat kokoontuivat huutokonttoreille, josta päällysmies valitsi sille päivälle työntekijät. Oli oltava ahkera ja nöyrä, jotta sai taas seuraavana päivänä töitä.

Teos pohjautuu todellisiin henkilöihin ja tapahtumiin – muun muassa mainittu onnettomuus tapahtui Oulunsalon edustalla ja siinä kuoli kaksikymmentä laivanlastaajana toiminutta tyttöä ja naista, nuorin heistä vain 8-vuotias. Anne Vuori-Kemilä kertoo, miten tämä tapahtuma innosti hänet tutkimaan aihetta erityisesti heikossa asemassa olleiden naispuolisten tilapäistyöläisten näkökulmasta.

Sataman naiset pohjasakkaa?

– Sataman naiset olivat tuolloin kaikista alimpana. Heidän asemansa oli monin tavoin vaikea sekä taloudellisesti mutta muutenkin. Heidän kunniallisuuttaan epäiltiin ja myös naisten keskuudessa he olivat siellä pohjalla, kuvailee Vuori-Kemilä.

Naisahtaajien työ oli kaksiteräinen miekka: se tarjosi taloudellista turvaa ja yhteisöllisyyttä, mutta myös fyysistä rasitusta ja terveysongelmia.

– Naisahtaajilla oli kolme hierarkista roolia. Olit parhaimmillasi hyvä jätkä, siedit ja kestit. Jos vaadit oikeuksia, olit hankala eukko mutta pahnan pohjimmalla olivat ne naiset, jotka hakivat alkoholista lohtua ankariin oloihin. Tuolloin muutuit huonoksi naiseksi, hän tiivistää naisroolit.

Toinen maailmansota vedenjakajana

Kirja kertoo Reetan tyttären, Signen tarinan, joka nivoutuu suomalaisen yhteiskunnan muutoksiin ja jossa toinen maailmansota näyttelee myös suurta roolia ja vedenjakajaa. Signe törmää saksalaiseen sotilaaseen ja tulee tälle raskaaksi. Avioton lapsi oli vielä 1940-luvulla naiselle häpeä.

Myös Signe päätyy lopulta hakemaan töitä satamasta. Hän kulkee ”huutojen aikaan” paikalle, josta sataman työhönottaja poimii väkeä ja toivoo, että saisi edes päivätyötä. Lopulta hän pääsee mukaan lastausporukoihin ja koska hän oli ”vikkeläjalkainen ja ­riuska”, jatkossa töitä löytyy helpommin.

Prikkakulttuurin kautta paremmille työehdoille

Ajat ovat sodan jälkeen muuttumassa ja niin sanottu prikkasysteemi vahvistui. Vakituisesta työstä ei vielä puhuta mutta työntekijöiden valintaan tuli oma sääntönsä. A-porukkalaiset olivat heitä, jotka valittiin ensimmäisenä ja jotka saivat varmimmin urakoita. B-miehet ja naiset olivat kakkoskastia ja viimeisenä olivat prikattomat, joilla ei ollut tällaista luokitusta ja joille annettiin työtä, jos sitä vielä jäi. Tosin työhönottajalla oli edelleen valta valita haluamansa, vaikka prikattomien joukosta, jos halusi suosia tiettyä henkilöä.

– Prikkakulttuuri toi kuitenkin satamiin aavistuksen reilummat työehdot, kuvailee Anne Vuori-Kemilä.

Signe aloitti satamatyönsä ilman prikkaa, joten hän joutui aina jännittämään, löytyykö tänään työtä. Hänelle annettu työ johtaa siihen, että joku B-prikkalainen mies jää vaille sitä ja Signe kohtaa porukan vihamielisen asenteen.

– Jokaisen akan pittää täällä olla ainakin viis kertaa miestä kovempi työnteossa ja puhheissa, kirjoittaa Vuori-Kemilä Signen työkaverin, Inkerin muistuttaneen.

Jälleenrakennuskausi toi myös työläisen elämään parannuksia

Elämä 1950-luvulla on edelleen työväen kannalta nykymittakaavan mukaan puutteellista mutta parempaa kohti on jo menty. Kaupasta löytyy lihaa, sokeria, voita ja kahviakin. Silakkalaatikolla ja puurolla kuitenkin eletään, mitenkään loisteliasta ei satamatyöläisen elämä ole.

Työ on edelleen raskasta. Etenkin jos joutuu purkuhommiin, joista maksetaan vähemmän. Väenkuljetusveneellä kuljetaan laivoihin edelleen kylmässä tuulessa ja viimassa ja joskus vuoro venyy pikkutunneille. Urakan valmistuminen ilahduttaa silti ja etenkin tieto kohta saatavasta lastipullosta saa ”väen hyvälle tuulelle”. Signekin tekee tuttavuutta lastipullojen kanssa.

Pikkuhiljaa Signen elämä tasoittuu ja hän voi uuden perheensä kanssa muistella sitä, miten on kiivennyt köysitikkailla laivan rautaista kylkeä, heilunut aaltojen armoilla, puristanut köyttä ja pelännyt putoavansa mereen. Lama-aika ja sotavuodet jäävät taakse ja Suomessa alkaa jälleenrakentamisen kausi. Sosiaaliturvaa ja työsuojelua kehitetään ja työ- sekä elinolot kehittyvät 1900-luvun loppupuolella tasa-arvoisemmiksi.

Paluu menneisyyteen?

Anne Vuori-Kemilä näkee nykyhetkessä paljon samaa kuin mitä kirjassaan kuvailee sadan vuoden takaa.

– On se porukka, joka saa etuja ja sitten vastapainona ovat ne poloiset, joilla ei ole mahdollisuutta parantaa asemaansa lainkaan. Polarisaatio on selvästi kasvussa, Vuori-Kemilä tuskailee.

Hänen mukaansa yksi syy siihen, miksi kirja on kirjoitettu, on huoli siitä, missä nyt mennään. Oli yksinkertaisesti pakko nähdä ja tuoda esiin ne poliittiset ratkaisut, jotka mahdollistivat kyykyttämisen 1900-luvulla ja nykyhetkessä olevat piirteet, jotka vievät samaan suuntaan.

– Suomessa ollaan nyt nivelkohdassa ja pitää olla todella tarkkana, että emme taas putoa tällaiseen vahvasti polarisoivaan, heikompia kyykyttävään kehitykseen, muistuttaa Anne Vuori-Kemilä ja kysyy keitä ovat tämän päivän Reetat ja Signet, jotka elävät jatkuvassa putoamisen pelossa? Keitä ovat ne lapset ja nuoret, joilta viedään mahdollisuuksien tasa-arvo?