Rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto. Ehkäpä usko näihin elämän perusasioihin oli hieman vahvistunut, kun Suomi hiljentyi sata vuotta sitten 1921 joulun viettoon.

Versailles’n rauhansopimus oli ollut voimassa jo yli kaksi vuotta. Takana oli siis noin kuusitoista miljoonaa ihmishenkeä vaatinut maailmansota, jonka piti lopettaa kaikki sodat. Maailma oli muuttunut. Euroopan rajat olivat menneet uusiksi, kokonaisia uusia valtioita oli syntynyt.

Tavallista ihmistä lämmitti rauha, mutta ei sodan seurauksena tullut talouden romahdus. Inflaatio laukkasi, tavarapula vaivasi. Nuo asiat iskivät pahiten heihin, joilla omaisuutta oli vähiten. Suomalaisen teollisuus tulisi saavuttamaan maailmansotia edeltäneen tason vasta seuraavana vuonna.

Neuvostosuhteet koetuksella

Suuren maailman tapahtumat eivät tavallista kansalaista juuri koskettaneet, paljon lähempänä oli oma verinen sisällissota. Sen seurauksena 80 000 ihmistä oli sullottu nääntymään vankileireihin, odottaakseen kuulusteluja ja valtiorikosoikeuden ratkaisuja – jos pysyi elossa.

Tasavallan presidentiksi oli valittu 1919 edistyspuolueen Kaarlo Juho Ståhlberg. Hän oli oikeistopiirien räyhäkkäästä vastustuksesta huolimatta ajanut kansakuntaa yhtenäisemmäksi armahtamalla vankileirillä viruneita entisiä punavankeja. Toukokuussa hyväksytyn toisen armahduslain jälkeen punavankeja oli jäljellä enää tuhat.

Suomen kannalta rauha oli virallisesti saatu maahan tammikuussa, kun Neuvostoliiton kanssa oli solmittu diplomaattisuhteet. Kesäkuussa Kansainliitto oli päättänyt Ahvenanmaan itsehallintoalueen kuulumisesta Suomelle, joten hyviä suhteita toiseenkin tärkeään naapuriin saattoi ryhtyä rakentamaan.

Tuo rakennustyö jäi toispuoleiseksi, sillä suhteet Neuvostoliittoon eivät juuri lämmenneet. Merkittävimmät heimosodat olivat jo taakse jääneitä, ja rajan takana puuhastelleet eivät häviötään juuri halunneetkaan muistella. Kuitenkin vielä loppuvuodesta 1921 puolentuhatta suomalaista lähti mukaan taistelemaan itäkarjalaisten metsäsissien mukana. Juuri joulun aikaan kapinallisten hallitsema alue oli laajimmillaan.

Itäkarjalaisten kansannousu oli kuitenkin tuomittu epäonnistumaan murskaavan ylivoiman edessä. Samoin oli jo käynyt Kronstadtin kapinassa, joka oli viimeinen merkittävä yritys kaataa bolshevikit neuvosto-Venäjän johdosta. Itäkarjalasta Suomeen tuli 30 000 pakolaista, Kronstadtista Suomenlahden jään yli noin 6 400 kapinallista.

Suuret erot elintasossa

Suomen väliluku jouluna 1921 oli 3,4 miljoonaa kansalaista. Heistä vain noin 550 000 oli kaupunkilaisia. Ylivoimaisesti suurin kaupunki oli Helsinki 200 000 asukkaallaan, sitä seurasivat Turku (58 700) Tampere (38 500) ja Viipuri (30 800).

Elintasoerot olivat edelleen suuret sekä yhteiskuntaluokkien että maan eri osien välillä. Surkeimpia olivat elinolot syrjäisimmillä seuduilla. Koko maassa työväestön tulot menivät ruokaan ja asumiseen, jos kunnolla riittivät niihinkään.

Sata vuotta sitten syntyneen miehen elinajanodote oli 50 vuotta, naisen 55. Tähän päivään verrattuna elämän rajallisuudesta kertoi, että yli satavuotiaita oli koko maassa vain viisi. Vaikka mukaan laskettiin vielä yli 95-vuotiaat, niin kokonaisluvuksi jäi 105. Lapsikuolleisuus oli edelleen suurta. Joka päivä menehtyi keskimäärin 21 alle yksivuotiasta lasta – luvussa eivät ole mukana kuolleena ­syntyneet.

Kaksi miljoonaa suomalaista lapset mukaan lukien eli maataloudesta. Teollisuuden ja käsitöiden osuus oli 460 000 suomalaista, puuteollisuus suurimpana työllistäjänä. Kulkulaitoksista sai elantonsa 105 000 kansalaista. Tähän laskettiin rautatiet, raitiotiet ja ajurit, luotsit ja majakanvartijat, koko merenkulku, lastaus ja purkaus sekä vielä posti, lennätin ja puhelin.

Sotien jälkeen tavara oli alkanut taas hiljakseen liikkua. Suomen satamiin tuotiin markoissa laskettuna eniten viljatuotteita ja sitten siirtomaatavaroita ja mausteita – tähän laskettiin myös kahvi. Satamissa laivoihin ahdettiin lähteviksi ylivoimaisesti eniten paperiteollisuuden tuotteita. Kaikki muu jäi selvästi pienemmälle osalle. Helsinki oli rahassa mitattuna tärkein tuontisatama, kun taas suurimmat vientisatamat olivat Viipuri ja Kotka.

Autoliikenne teki tuloaan

Hevonen oli edelleen tärkein kulkupeli. Niitä Suomessa oli yli 310 000. Autoilu teki vasta tuloaan. Ajoneuvorekisteri oli perustettu 1907, maassa oli 1920-luvun alussa noin 1800 autoa ja 800 moottoripyörää. Helsingin poliisimestarin laskuissa poliisilaitoksen hevosten elatukseen kului viisinkertainen summa automobiilien kunnossapitoon nähden.

Linja-autojen liikennöinti oli aloitettu, joskin aluksi suurena ongelmana olivat olleet kehnot tiet. Tekninen kehitys kuitenkin vauhditti liikennöintiä. Satakunta omnibussia liikkui koivun ja tähden alla. Suomen Sosialidemokraatin pikku-uutinen toukokuussa 1921 oli kertonut autoliikenteen vauhdittumisesta Lapissakin.

”Heti maanteiden kuivattua tullaan postilaitoksen puolesta järjestämään säännöllinen autoliikenne kolme kertaa viikossa matkustavaisten, postin ja rahtitavaran kuljettamista varten Rovaniemeltä Sodankylään. Aluksi pannaan linjalle yksi automobiili, mutta jos mahdollisuuksia näyttää ilmenevän, lisätään niiden lukua ja liikenne ulotetaan Ivaloon saakka.”

Sama lehti oli raportoinut Helsingin liikenneonnettomuuksista 1920. Auto-onnettomuuksissa, yliajoissa ja yhteentörmäyksissä oli ollut 176. Niistä seitsemän oli johtanut kuolemaan. Kun 1919 oli laskettu 172 liian kovan ajon tapausta, seuraavana vuonna niitä oli ollut 669. Pika- ja kuorma-ajurien aiheuttamia yliajoja oli ollut ilman kuoleman seurausta 66, liian kovalla nopeudella ajoja oli 34. Kesällä uutisointiinkin, että tekeillä oli lakiehdotus automobiilinomistajan korvausvelvollisuudesta niille henkilöille, jotka olivat tulleet yliajetuiksi.

Kansakoulut pakollisiksi

Sivistys oli sata vuotta sitten suotu harvoille. Kansakoulua enemmän oppia oli saanut vain 122 000 suomalaista. Kokonaan lukutaidottomiakin löytyi yli 20 000. Se luku oli kuitenkin maailman mittakaavassa pieni, suomalaisia voitiin korkean lukutaidon vuoksi pitää suorastaan sivistyskansana.

Vuoden merkittävin asia olikin ollut oppivelvollisuuslain voimaantulo. Se merkitsi kuusivuotisen kansakoulun pakollista suorittamista. Lakia olivat voimakkaasti ajaneet sosialidemokraatit ja edistyspuolue, kun taas oikeisto oli sitä vastustanut. Hyväksytty laki edellytti kansakoulujen rakentamista niin, ettei kunnissa joutunut kulkemaan kodista kouluun viittä kilometriä pidempää matkaa.

Ihan heti kaikki ei toteutunut, sillä maalaiskunnille annettiin peräti kuusitoista vuotta aikaa asioiden järjestämiseen. Monin paikoin kansakoulua saatiin odottaa kymmenenkin vuotta.

Puhuttiin juhlavasti koulutuksen tasa-arvosta, mutta tosiasiassa se oli vielä kovin kaukana tulevaisuudessa. Vain parempiosaisten lapsilla oli mahdollisuus jatkokoulutukseen kansakoulun jälkeen. Oli muitakin tekijöitä, joista Suomen Sosialidemokraatin pääkirjoitus maaliskuussa 1921 huomautti:

”Köyhälistön lapset… saavat useimmiten istua koulun penkillä nälkäisin vatsoin ja taivaltaa pitkiä koulumatkojaan repaleisissa vaatteissa. Onko silloin ihme, että tuollainen kalpea, riutunut pienokainen ei jaksa vastaanottaa niitä tiedonmuruja, joita hänelle koulussa jaetaan.”

Kansankynttilät saivat opetettavakseen suuria ryhmiä. Alakansakoulussa eka- ja tokaluokkalaisia sai olla korkeintaan luokassa neljäkymmentä. Yläkansankoulun oppilasryhmän yläraja oli viisikymmentä. Kouluruokailua ei ollut vielä vuosikymmeniin.

Vaatimaton joulupöytä

Jo vuonna 1901 oli julkaistu Joulupukki-lehdessä suosituksi tulleen ”Kun joulu on” -laulun sanat ja sävelet. Sen mukaan äiti oli laittanut joulupöytään kystä kyllä, siis ruokaa yllinkyllin. Valitettavasti sanat olivat totta vain porvarisperheissä. Suurimmalle osalle kansakuntaa jouluruoat olivat vielä hyvin yksinkertaisia, jos toki pienimmänkin pirtin äiti yritti laittaa jouluna parastaan.

Suomessa kärsittiin aliravitsemuksesta. Vuonna 1921 suomalainen söi vehnää ja ruista alle puolet siitä, mitä määrä oli ollut kymmenen vuotta aiemmin. Ohraa sentään riitti entiseen tapaan, kauraa ja perunoita jopa hieman runsaammin. Viinaksia ei virallisesti saatu voimassa olleen kieltolain takia, mutta kotipoltto oli yleistä.

Kinkku teki vasta tuloaan joulupöytään, se oli toistaiseksi vain herrojen herkku. Kalaa joulupöydässä oli ollut aina, olihan Suomi tuhansien vesistöjen maa. Tyypillisin oli kuivatusta kuhasta tai hauesta tehty lipeäkala. Joulupuuro syötiin, mutta riisi oli kallista, ja useimmiten se tehtiin ohra- tai kauraryyneistä.

Kuivattujen hedelmien yleistyminen mahdollisti jouluisin sekahedelmäkeitot. Rosollia oli syöty jo pitkään, valmistettuna perunoista, sipulista ja suolasilakoista. Peruna-, lanttu- ja porkkanalaatikot löytyivät vaatimattomastakin joulupöydästä.

Joulukuusi alkoi löytyä yhä useammasta kodista. Sitä tapaa vauhdittivat kansakoulujen kuusijuhlat. Ja kun kuuset ne kirkkaasti loi loistoaan, se tarkoitti oikeiden kynttilöiden polttamista. Ei ollut suinkaan tavatonta, että kuivunut kuusi roihahti tuleen.

Valoa kohti

Valoa kohti kuljettiin kuitenkin myös jouluna 1921. Edessä oli hieman parempia aikoja köyhälistöllekin. Maan bruttokansantuote tuli nousemaan tulevina aikoina kuuden prosentin vuosivauhtia. Yksityinen kulutus kasvoi vuosikymmenen kuluessa noin puolitoistakertaiseksi.