Vanhan kansan sananlasku kertoo, miten joulun vietto on Suomessa perinteisesti alkanut Tuomaan päivästä, 21.12. ja päättynyt Nuutin päivään 13.1. Tuomas tuli aina tuoppi kainalossa ja silloin tehtiin niin sanottu kyntöleipä, joka syötiin huhtikuussa, kun aloitettiin kevätkynnöt.

Aattopäivä oli kuitenkin se paras päivä. Siihen liittyi monenlaisia uskomuksia, joista ”ennustettiin” tulevan vuoden säätä. Jos aattona tuuli ja satoi, se merkitsi katovuotta. Jos taas oli selkeää, oli tietenkin hyvä vuosi.

Jouluaattona muistettiin myös talon epävirallisia asukkaita ja haltialle vietiin riihen nurkkaan jouluryyppy sekä olutta. Uskottiin myös, että jos linnuille antoi jouluna jyviä, ne eivät vahingoita kesällä viljoja.

Jouluaatto oli pitkä päivä, ”laiskan ämmin” lepopäivä.

Joulupäivä ennusti vielä aattoakin tarkemmin seuraavan vuoden säitä. Jos joulupäivä oli selkeä, uskottiin, että vasikat menestyivät ja ruis kasvoi hyvin. Päivään liittyi myös lukuisia uskomuksia, kuten se, että jos jouluaamuna kiertää pellon palavan päreen kanssa, ei seuraavana vuonna pellossa kasva ohdakkeita.

Joulun varsinainen juhlinta päättyi Tapaniin, jolloin käytiin Tapanin ajelulla kylissä ja heitettiin lunta sikojen silmille, jotta nämä pysyisivät poissa pahanteosta. Tästä lienee säilynyt perinne Tapanin tansseista. Tapanina sai luopua jouluun muuten kuuluneesta hartaudesta ja pitää jo hieman hauskaakin.

Lähde: Antto Laiho, Wanhan kansan merkkipäivät