Ukrainan sota on nostanut suomalaisilla veteraaneilla muistoja pintaan. Niin myös satavuotiaalla riihimäkeläisellä Vilho Arevalla.

– Hullu mies siellä johtaa porukkaa. Aina löytyy yksi. Silloin oli Stalinit ja Molotovit, nyt on Putinit, hän sanoo istuen olohuoneensa nojatuolissa.

Vladimir Putinin joukot yrittivät vallata Kiovan nopeasti, mutta se epäonnistui täysin. Yksi merkittävä syy oli, että Venäjän huoltoyhteydet eivät toimineet. Vilho Areva tietää niiden merkityksen, sillä hän oli itse ylläpitämässä niitä jatkosodassa.

– Kyllä huoltoyhteydet ovat välttämättömiä. Jos ne pettävät, on aika huono tilanne, hän sanoo.

Areva oli talvisodan loppuessa nuori 17-vuotias mies. Välirauhan aikana isänmaa kutsui hänet Sakon ase- ja ammustehtaalta työkaluhiojan töistä Kuopion 46. autokomppaniaan. Vääpeli määräsi hänet aseseppäaliupseerikouluun ajamaan kuorma-autoja. Arevalla ei ollut edes ajokorttia.

Paluukyydissä kaatuneita

Vilho Areva ei siis ollut tehtäväänsä millään lailla valmistautunut. Aseseppäkoulussa joutui käyttämään paljon autoa ja hän kävi välissä suorittamassa Puolustusvoimain ajokortin Lahden Hennalassa. Arevalla on kortti edelleen tallessa. Joskus hän sai kuljettaa myös korkea-arvoisempia upseereja henkilöautolla.

Kun jatkosota syttyi, ja Suomi määräsi liikekannallepanon, Areva oli asevarastolla. Piha oli täynnä Opel-merkkisiä kuorma-autoja. Areva kertoo, että määränpäätä ei ollut minkäänlaista. Kuorma piti viedä sinne jonnekin perille, ja tulla takaisin.

– Enimmäkseen lasti oli alkuaikoina aseita ja ruokailutarvikkeita. Lopussa me toimme kaatuneita pois sieltä. Laitoimme kuusenoksia ja muita alle, kun oli niin paljas lava. Sai vähän pehmikettä. Vaikka kyse oli kaatuneista, kyllä se inhimillistä oli, etteivät he päätään lyö lavaan.

Suomi pystyi kuljettamaan joukkoja ja kalustoa junilla kohti itää. Areva haki Äänislinnan rautatieasemalta kuorman, ja lähti ajamaan sitä kohti linjaa pataljoonan komentopaikalle. Ennen suomalaismiehitystä ja sen jälkeen kaupunki on tunnettu nimellä Petroskoi.

– Emme olleet paikallamme kovin paljon. Ei ollut kiinteää pistettä. Meille annettiin vain määräys, minne pitää mennä. Sitten tuli toinen määräys, mitä sieltä piti tuoda pois.

Kuljettaja huolehti bensasta

Vilho Areva kertoo ajaneensa pääasiassa yksin. Joskus mukana saattoi olla muitakin kuorma-autoja. Pyörät liikkuivat miehiä useammin. Arevan mukaan vuorot oli rytmitetty niin, että yksi kuljettaja sai jäädä huilaamaan, kun toinen ajoi.

– Sodan lopussa se oli epävarmempaa. Määränpäässä saattoi olla vain teltat. Jos oli pakkasta, pää paleli ja jalat olivat kuumassa. Teltan lämmitys oli rajoitettu, kun oli vain kamiinat.

Ruokailu oli hankala järjestää, kun ei ollut oikein tietoa, minne minäkin päivänä ajetaan. Ja milloin pääsee perille. Arevan mukaan kuljettajat saivat usein mukaansa sissimuonaa. Pakkaus saattoi sisältää läskiä, leipää, voita ja muita sota-ajan ruokatarvikkeita.

Auton sai tankattua vähän milloin missäkin, mistä polttoainetta sattui saamaan. Usein komentopaikalla, jossa oli hieman isompi osasto majoittuneena.

– Ei käynyt koskaan niin, että se olisi loppunut. Se oli itse pidettävä huolta, että bensaa aina riitti.

Lentokoneet kiusasivat

Sotaoloissa ajamiseen liittyy lukuisia vaikeuksia säästä lähtien. Yksi ongelma on, että tietä ei välttämättä ollut edes olemassa. Vilho Areva kertoo, että uusia teitä tehtiin muun muassa amerikkalaisilla raskaammilla kuorma-autoilla, jotka ajoivat edeltä kaataen pienemmät puut.

– Syvärin ja Äänislinnan välissä oli noin sadan kilometrin matka. Se kesti kauan senkin takia, ettei sitä aina tiennyt, missä se komentopaikka oli.
Mitä lähemmäs linjaa Areva ajoi, sitä useammin hän ajoi yöllä. Muiden kuljettajien lailla hän peitti ajovalonsa paperilla, jonka keskellä oli vain pieni viiru. Niin näki ajaa jotenkin eteenpäin, mutta valot eivät näkyneet samalla tavalla ilmaan.

– Maataistelukoneet olivat kiusankappaleita. Ne ampuivat yksinäisiä autojakin. Oliko se tarkoitus? Ei siitä paljon hyötyä saanut. Joskus koneet tulivat yölläkin. Vihollinen ampui ilmaan kauhean kirkkaita valoja, jotka paloivat pirun kauan. Se oli kuin päivällä olisi ollut.

Kerran neuvostokoneet yllättivät, kun Areva oli lastaamassa juna-asemalla aseita vaunuista autoon. Hän kertoo, että jokaisella oli kiire päästä suojaan. Hänen mukaansa kyse oli tuurista, kun ei voi tietää, mihin luoti menee. Areva on joutunut myös tykistökeskitykseen.

– Kun ikkunoihin tuli rapaa, tiesi, että nyt ollaan pahassa paikassa.

Etulinjassa kateutta

Vilho Arevalla oli aseistuksena kivääri ja pistooli. Kummallakaan ei tosin tehnyt mitään vihollisen maataistelukoneita vastaan. Kuljettajan työ oli hänen mukaansa pitkälti yksinäistä työtä. Komppaniassa oli muutama tuttu mies alokaskaudelta – muuten kaikki olivat vieraita.

Arevan mukaan etulinjan miehet saattoivat joskus katsoa kuljettajia hieman pitkään, kun kuorma tuotiin komentopaikalle. Hän kuitenkin arvioi, että hekin olivat yhtä hyviä saaliita konekiväärisuihkuille maanteillä.

– Osa oli kateellisia, kun autoilla ajoimme. Oli helpompi liikkua paikasta toiseen. Mutta kyllä he kuormasta kiitollisia olivat.

Areva itse muistelee kiitollisena, kuinka hyvät asentajat pitivät autot kunnossa. Huollossa ja pesussa käytettiin myös venäläisiä sotavankeja.

– He olivat pirun eteviä korjaamaan autoja.

Sodan laajemmasta etenemisestä Areva ei juuri saanut tietoa. Ei hän myöskään oikein ajatellut asiaa. Hän keskittyi siihen, mitä itselle tapahtuu – sekä tietysti senhetkiseen tehtäväänsä.

– Ei sitä ajatellut, miten lopulta käy. Tehtiin se työ, mikä tehtiin. Se oli sellaista hälinää.

4,5 vuotta sotaa riitti

Neuvostoliiton suurhyökkäys alkoi kesäkuussa 1944, ja Suomi joutui perääntymään. Silloin Vilho Arevallekin oli selvää, että sotaa ei enää voiteta. Hän oli tuohon aikaan yhä Aunuksessa. Syvärillä vihollinen sai katkaistua tienkin.

– Eihän se miltään kivalta tuntunut. Kiitollinen sai olla, että selvisi niinkin hienosti kuin selvisi. Hyvää tuuria piti olla.

Areva kertoo, että kaikki olivat onnellisia, kun sota loppui. He luulivat pääsevänsä jo siviiliin, mutta monet lähetettiin vielä Lapin sotaan pohjoiseen. Areva kuljetti Rovaniemen alueella joukkoja. Hänen mukaansa ”tappelua” ei kuitenkaan tullut, vaan saksalaiset menivät edeltä ja suomalaiset perässä.

– Kyllä siinä oli ilo rinnassa, että tästä selvisi, ja pääsi siviiliin. Olin sodassa 4,5 vuotta. Siitä sai tarpeekseen.

Vilho Areva kotiutui korpraalina kotiseudulleen Riihimäelle. Hän toimi kunnioitettavan pitkään Riihimäen vapaapalokunnassa. Hän avioitui vuonna 1954. Pariskunta sai tytön ja pojan. Asunnossa on lukuisia kuvia myös nuoremmista sukupolvista.

– Toivon vain, ettei enää sotaa tulisi. Huomaa, miten erilaista tämä rauhanaika on.